Tekijä: admin

Pietari Hannikainen

Nuoret, some ja uskonto 

Tutkimusten mukaan nuorten ja nuorten aikuisten suhde uskontoon on muutoksessa. Rippikoulututkimukset kertovat poikien ja nyttemmin tyttöjenkin lisääntyneestä kiinnostuksesta kristinuskoa kohtaan. Missä määrin sosiaalisen median ja internetin voimakas vaikutus lasten ja nuorten sosialisaatioon selittää tätä ilmiötä? Tässä blogitekstissä luodaan katsaus aiheeseen kolmen Helsingin yliopistossa valmistuneen maisterintutkielman kautta. 

Nuorten kohtaamat uskonnolliset somesisällöt 

Nea Salo tutki maisterintutkielmassaan sosiaalisen median uskonnollisia sisältöjä 9.-luokkalaisten näkökulmasta. Laadullisessa haastattelututkimuksessa kysyttiin helsinkiläisnuorilta, millaisia havaintoja heillä on uskonnollisista sosiaalisen median sisällöistä sekä miten he kokevat ja tulkitsevat näitä sisältöjä. Nuoret kertoivat käyttävänsä sosiaalista mediaa 2–4 tuntia ja osa 6–8 tuntia päivässä. Somea käytettiin kavereiden kanssa viestittelyyn sekä videoiden selaamiseen ja katseluun, erityisesti TikTok-sovelluksessa.  

Nuoret kertoivat kohtaavansa uskonnollista sisältöä osana arkista sisältövirtaansa. Sisällöt liittyivät useimmiten kristinuskoon mutta myös muihin uskontoihin, kuten islamiin. Vastaajat kuvasivat näkevänsä sosiaalisessa mediassa videoita, joissa luettiin Raamatun jakeita, puhuttiin Jeesuksesta tai Jumalasta sekä jaettiin kristillisiä sanomia, kuten rohkaisevia tai lohduttavia viestejä. Merkittävä osa nuorten kohtaamasta uskonnollisesta sisällöstä liittyi erityisesti seurakuntien ja kirkollisen nuorisotyön tuottamiin somejulkaisuihin, joissa esiteltiin nuorteniltoja, rippikoulua, isoskoulutusta sekä seurakunnan arkea. Nämä sisällöt koettiin usein hauskoina ja nuorille suunnattuina. Lisäksi vastaajat kertoivat törmänneensä rippikoululaisten tai isosten itse tekemiin videoihin. Uskonnollisia symboleja tai hengellistä musiikkia tuli nuorille vastaan myös sisällöissä, jotka eivät olleet selkeästi uskonnollisia. Algoritmien koettiin vahvistavan tietynlaista sisältövirtaa ja vaikuttavan käyttäjän katsomien videoiden pohjalta siihen, millaiset uskonnolliset teemat tulevat arjessa toistuvasti näkyviksi. 

Monet nuoret kertoivat kokevansa uskonnollisen sisällön kohtaamisen somessa neutraalina tai myönteisenä asiana. Osa kertoi olevansa siihen jo ”tottunut”, minkä vuoksi se ei herättänyt voimakkaita tunteita. Useat nuoret kuvasivat uskonnollisen sisällön olevan kivaa, hauskaa ja positiivista silloin, kun se liittyi nuoria koskettaviin asioihin, kuten seurakuntien nuorisotyön videoihin. Positiivisiksi koettiin myös muut sisällöt, esimerkiksi sellaiset, joissa näkyi Raamatun jakeita tai joissa ”koitetaan saada ihmisiä kirkkoon”. Jotkut kertoivat pysähtyvänsä lukemaan raamatunjakeen tai kuuntelemaan kertomuksen ”ihan mielenkiinnosta”, vaikka eivät muuten aktiivisesti harjoittaisi uskontoa. Kuitenkin voimakkaasti käännyttämiseen pyrkivä, muita katsomuksia halventava tai vastakkainasettelua luova viestintä herätti nuorissa torjuntaa. Kommenttikenttien kriittiset kommentit ja keskustelut herättivät useammin kielteisiä tunteita kuin itse sisällöt. Useimmat nuoret seurasivat sisältöjä ja keskustelua tarkkailijan roolissa, mutta he saattoivat satunnaisesti myös tykätä, kommentoida tai jakaa sisällön omassa profiilissaan. 

Nuorten miesten kristillinen identiteetti 

Ruusu Martikaisen maisterintutkielmassa ”Tajusin, että Tupac uskoo samaan Jumalaan, kun mä” tutkittiin sosiaalisen median merkitystä kristittyjen nuorten miesten uskonnollisuudelle ja uskonnolliselle identiteetille. Laadullisessa tutkimuksessa haastateltiin yhdeksää 22–29-vuotiasta miestä. 

Osa haastateltavista oli löytänyt kristinuskon sosiaalisen median kautta, ja osalla se taas oli vahvistanut aiempaa kristillistä identiteettiä. Somen positiivinen vaikutus koettiin erityisesti siinä, kuinka sosiaalinen media mahdollisti kristittyjen näkemisen aiempaa luultua laajempana, monimuotoisempana ja globaalina yhteisönä. Monet haastateltavista kuvasivat oman uskonnollisuuden julkituomiseen liittyviä kielteisiä tunteita suomalaisessa kulttuurissa, jossa oma uskonnollisuus koettiin sosiaalisesti poikkeavana. Kokemukseen liitettiin häpeän tunnetta ja pelkoa erilaisuudesta. Sosiaalisen median kautta saadut kokemukset vertaistuesta ja kristityn identiteetin hyväksyttävyydestä vähensivät häpeää ja toivat emotionaalista turvaa. Mallit julkisuuden henkilöistä, kansainvälisistä ja kotimaisista sisällöntuottajista sekä ”tavallisista” ihmisistä, jotka puhuvat avoimesti uskostaan, koettiin rohkaiseviksi ja uskonnollista vakaumusta normalisoiviksi. Muiden uskovien jakamien viestien ja sisältöjen koettiin tekevän uskosta ”yksinkertaista” ja arkeen sopivaa. Myös kristilliset meemit, joissa käsiteltiin uskonnollisia aiheita usein humoristisesti, koettiin myönteisiksi ja ajatuksia herättäviksi. 

Haastateltaville internet näyttäytyi myös foorumina, jossa kehittää omaa ymmärrystä ja näkemystä eri uskonnoista, vakaumuksista ja sosiaalieettisistä kysymyksistä. Haastateltavat etsivät aktiivisesti ja arvioivat teologisia perusteluja erilaisille näkemyksille rakentaen näin omaa elämänkatsomustaan. Enemmistö haastateltavista osallistui myös fyysisesti paikallisseurakunnan toimintaan. Internetin vaikutus uskonnollisuuteen koettiin täydentäväksi suhteessa oman seurakunnan toimintaan, ja oman seurakunnan työntekijöiltä saatettiin kysyä neuvoa verkkosisältöjä koskeviin kysymyksiin. Internetissä vaikuttavia uskonnollisia toimijoita ja viestejä arvioitaessa haastateltavat korostivat kriittistä arviointikykyä. 

Haastateltavat osallistuivat myös jonkin verran verkossa käytäviin keskusteluihin. Keskusteluja luonnehti yhtäältä vakaumuspohjainen osallistuminen ja toisaalta varovaisuus. Vastaajat osallistuivat keskusteluihin erityisesti eettisistä kysymyksistä ja pyrkivät tuomaan niissä oman vakaumuksensa esille ainakin implisiittisesti. Toisaalta he punnitsivat tilannekohtaisesti vakaumuksensa esilletuomista, koska siihen koettiin liittyvän riski tuomituksi tulemisesta. Sosiaalisen median polarisoitunut keskustelukulttuuri ja vastakkainasettelut koettiinkin sosiaalisen median kielteisenä ja epämiellyttävänä puolena. Myös algoritmien koettiin valitsevan tunteita herättäviä ja vastakkainasetteluja vahvistavia sisältöjä. 

Aineiston perusteella sosiaalinen media näyttäytyi ympäristönä, jossa oma identiteetti oli mahdollista tehdä näkyväksi, mutta näkyvyyteen liittyi myös haavoittuvuuden riski. 

Nuorten naisten uskonnollinen somen käyttö 

Aada Sihvonen tutki maisterintutkielmassaan vuosien 1997–2010 välillä syntyneiden nuorten kristittyjen naisten uskonnollisia sosiaalisen median käyttötapoja määrällisen kyselyaineiston (𝑛=204) kautta. Vastaajista enemmistö kuului evankelis-luterilaiseen kirkkoon (68 %), ja heistä vajaa puolet johonkin herätysliikkeeseen. Helluntailaisuuteen kuului neljännes vastaajista (23 %); vapaakirkkoon, ortodoksiseen kirkkoon, katoliseen kirkkoon tai muuhun kirkkokuntaan kuului kuhunkin 2 % vastaajista. Enemmistöllä vastaajista (70 %) oli jokin hengellinen yhteisö, johon he kokivat kuuluvansa. Suurin osa osallistui fyysisesti kokoontuvaan yhteisöön, ja vain kolme vastaajaa osallistui yhteisön toimintaan ainoastaan verkon kautta. 

Enemmistö vastaajista (56 %) vietti verkossa 1–3 tuntia päivittäin ja joka kolmas 4–6 tuntia. Käytetyimpiä somealustoja olivat Instagram ja Snapchat. Kun vastaajilta kysyttiin, millaisia sisältöjä he seuraavat somessa, suosituimmiksi nousivat kristilliset sisällöt sekä treffi- ja parisuhdeneuvot. Yli puolet vastaajista kertoi seuraavansa uskonnollisia vaikuttajia (55 %) viikoittain tai päivittäin. Kysymyksessä, jossa pyydettiin nimeämään eniten seuratut sisällöntuottajat, eniten mainintoja (noin 45 %) saivat hengellisiin ja kristillisiin sisältöihin keskittyvät vaikuttajat (esim. Bryce Crawford, Ally Yost, Teologimilla). Toiseksi yleisin kategoria olivat viihdesisällöt ja arkipäiväiset elämäntapasisällöt (esim. Mmiisas, Sita Salminen, Lakko). Kolmanneksi suosituin teema (noin 15 %) oli perhe, koti ja äitiys (esim. Vapaasynnytys Suomi, Juurimama). Kun vastaajia pyydettiin arvioimaan, miten paljon verkon sisällöt ovat vaikuttaneet heidän ajatteluunsa, eniten sen kuvattiin vaikuttaneen ajatuksiin sukupuolten välisistä suhteista (34 %: melko paljon tai erittäin paljon), siihen, mitä kristittynä naisena oleminen tarkoittaa (27 %), sekä parisuhteeseen ja treffeihin (27 %). 

Monimuuttuja-analyysit kysymyksille, jotka koskivat uskonnollista toimintaa verkossa ja siitä saatuja kokemuksia, paikansivat kolme erilaista ryhmää: 

• Valikoivat ja luontevat kuluttajat (n = 76) kokivat saavansa verkosta inspiraatiota ja tukea sekä kohtalaisesti yhteisöllisyyttä. He eivät juurikaan kokeneet painetta rajoittaa uskonsa ilmaisemista verkossa, eikä sosiaalinen media aiheuttanut heissä hengellistä kuormitusta tai vertailua. 

• Aktiiviset, inspiroituneet ja kuormittuneet kuluttajat (𝑛=78) olivat aktiivisia verkkoympäristössä. He kokivat toisia enemmän yhteisöllisyyttä ja ammensivat verkosta runsaasti inspiraatiota ja tukea. He kokivat kuitenkin myös eniten kuormittuneisuutta ja vertailua sekä varovaisuutta uskonsa ilmaisemisessa. 

• Ulkopuoliset ja passiiviset kuluttajat (𝑛=47) eivät kokeneet saavansa verkosta juurikaan yhteisöllisyyttä, itseilmaisua, tukea tai hengellistä inspiraatiota. He kokivat paljon pelkoa uskonsa ilmaisemisesta verkossa sekä vertailuun liittyvää stressiä. 

Lopuksi 

Kun edellä kuvattujen kolmen tutkielman tuloksia tarkastellaan kokonaisuutena, voidaan todeta, että sosiaalisesta mediasta algoritmien ohjaimine syötteineen on muodostunut uusi ja merkittävä uskonnollisen sosialisaation konteksti. Sen kautta nuoret sukupolvet sosiaalistuvat aiempaan nähden erilaiseen sosiaaliseen ympäristöön myös uskonnon osalta. Nuoret kohtaavat sen kautta suomalaiseen kulttuuriin nähden erilaisen tavan keskustella uskonnoista – joka on avoimempi mutta myös potentiaalisesti kärkevämpi. Somen kautta nuoret törmäävät monenlaisiin uskonnollisiin sisältöihin osana arkista ”somevirtaa”, jota he ovat oppineet arvioimaan ja suodattamaan. Useimmille nuorista uskonto näyttäytyy melko myönteisenä asiana, joka herättää kiinnostusta ja toisinaan mielipahaa. Jotkut tutkittavista olivat löytäneet oman uskonsa sosiaalisen median kautta. 

Uskoville nuorille aikuisille some näyttäytyi kahtalaisena. Toisaalta sieltä haettiin ja saatiin sosiaalista ja hengellistä tukea sekä vahvistusta uskonnolliselle vähemmistöidentiteetille. Toisaalta sosiaaliseen mediaan liittyi myös kielteisiä piirteitä, kuten nuorilla naisilla korostunut sosiaalinen ja uskonnollinen vertailu. Lisäksi sosiaalisen median algoritmien osittain generoima, ääripäitä korostava ja polarisaatiota vahvistava keskustelukulttuuri aiheuttaa osassa käyttäjiä ahdistusta, häpeää ja varovaisuutta oman identiteetin ilmaisemisessa. 

Sosiaalinen media uskonnollisen sosialisaation kontekstina on tärkeä tutkimuskohde, sillä sen vaikutus lasten ja nuorten elämään on merkittävä. Sitä eivät ohjaa pedagogiset päämäärät, vaan somejättien ja mainostajien etuja ajavien algoritmien toteuttama ”klikkausten logiikka”. 

Pietari Hannikainen

Kirjoittaja on käytännöllisen teologian yliopistonlehtori, erityisesti uskonnonpedagogiikan alalla

LÄHTEET

Salo, N. (2026). ” Joka päivä tulee jotain, joka liittyy kristinuskoon.”–Sosiaalisen median uskonnollinen sisältö 9.-luokkalaisten näkökulmasta.  [Maisterintutkielma, Helsingin yliopisto.] HELDA-julkaisuarkisto. 

Martikainen, R. (2026). ” Tajusin, että Tupac uskoo samaan Jumalaan kun mä.” Sosiaalisen median merkitykset kristittyjen nuorten miesten uskonnolliselle identiteetille. [Maisterintutkielma, Helsingin yliopisto.] HELDA-julkaisuarkisto. 

Sihvonen, A. (2026). Nuoret krisityt naiset sosiaalisessa mediassa: Kvantitatiivinen kyselytutkimus nuorten kristittyjen naisten uskonnollisesta sosiaalisen median käytöstä.[Maisterintutkielma, Helsingin yliopisto.] HELDA-julkaisuarkisto. 

Diakonian ja kasvatuksen barometrin 2026 tulokset haastavat kasvatustyötä tekevät tunnistamaan lasten ja nuorten kasvavaa eriarvoisuutta

Minna Valtonen

Syyskuun alussa julkaistu Diakonian ja kasvatuksen barometri 2026 tarjoaa tietoa ajankohtaisten ilmiöiden näkymisestä seurakuntien käytännön työssä. Tutkimuskohteena olivat diakonian ja kasvatuksen työaloille yhteiset teemat: hengellinen elämä kirkon työntekijänä, työhyvinvointi, organisaatio ja kehittäminen, verkostoyhteistyö, osallisuus ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen, leiri- ja retkityö sekä digitaalisuus ja mobiililaitteet seurakuntatyössä.

Tutkimusaineisto perustuu loppuvuonna 2025 kaikille seurakuntien diakonian ja kasvatuksen työntekijöille lähetettyyn kyselyyn. Vastaajia oli 835.

Kysely suunniteltiin monialaisena yhteistyönä

Tämän tyyppisen tutkimushankkeen toteuttaminen edellyttää huolellista suunnittelutyötä. Barometritutkimuksen ohjausryhmä käynnisti työskentelynsä jo alkuvuonna 2025. Ohjausryhmään kuului edustajia kirkkohallituksesta, Diakonian tutkimusseurasta, Uskonnon, katsomuksen ja kasvatuksen tutkimusseurasta, Diakoniatyöntekijöiden liitosta sekä Kasvatuksen ja nuorisotyön asiantuntijat – ammattiliitosta.

Kyselylomakkeen luonnostelu oli jo hyvässä vauhdissa syyskuussa 2025, kun varsinainen barometritutkijoiden joukko eli Diakonia-ammattikorkeakoulun (Diak) seitsemän ylemmän amk-tutkinnon opiskelijaa liittyi mukaan hankkeeseen. Koska opiskelijat olivat kirkon nuorisotyönohjaajia ja diakoniatyöntekijöitä, heillä oli omaan työkokemukseensa perustuvaa tietoa ja ymmärrystä siitä, mitä ja miten työntekijöiltä kannattaa kysyä. Kyselylomake muokkautui tutkijoiden ja ohjausryhmän yhteistyönä.

Opiskelijoiden tekemää tutkimustyötä luotsasi neljä Diakin tutkijaa. He ja opiskelijat muodostivat Barometritutkijoiden ryhmän, joka tapasi säännöllisesti pohtimaan aineiston analyysiin ja tulosten raportoimiseen liittyviä kysymyksiä. Tällainen tutkimushankkeen toteuttamisen tapa on jo aiemmin osoittautunut toimivaksi. Se mahdollistaa käytännön työkenttää tuntevien ammattilaisten ja akateemisen tutkimuksen välillä hedelmällisen vuoropuhelun, jossa kaikki voivat oppia uutta. Kirkkohallituksen myöntämä rahoitus oli puolestaan edellytys Diakin opettajien työpanokselle suunnittelussa, yhteiskirjoittamisessa ja julkaisun viimeistelyssä.

Barometrin tulokset kertovat arjen ongelmista

Ajankohtaiset ilmiöt ja kehitystrendit näkyvät kirkon työssä. Tämän barometrin tuloksissa esiin nousi muun muassa pienituloisten ihmisten ahdinko ja lapsiperheköyhyyden lisääntyminen.

Toki tulokset kertovat paljon muustakin, esimerkiksi seurakuntien työntekijöiden työhyvinvointiin liittyvistä positiivisista signaaleista, laajasta verkostoyhteistyöstä, leirityön merkityksellisyydestä sekä digitalisaation vaikutuksista ja mahdollisuuksista. Tässä blogitekstissä keskityn kuitenkin tarkastelemaan niitä tuloksia, joissa näkyvät Suomen talouden tasapainottamiseksi tehdyt leikkaukset, sillä ne edellyttävät mielestäni erityistä huomiota ja yhteiskunnallista keskustelua.

Sosiaaliturvan leikkaukset ovat monessa kohdassa osuneet niihin, joilla on jo entuudestaan ollut ongelmia esimerkiksi työttömyyden tai mielenterveysongelmien kanssa. Aiemmin taloudelliset huolet ovat näkyneet pääasiassa diakoniatyöntekijöiden työssä, mutta tämän barometrin tulokset kertovat, että myös kasvatuksen työntekijät kohtaavat lapsiperheköyhyydestä aiheutuvia ongelmia. Kyselyyn vastannut nuorisotyönohjaaja kiteyttää tilannetta näin:

… Esimerkiksi leireillä huomaa ja kuulee ruuan määrään liittyviä eroja kodeissa. Monilapsisten perheiden ja siellä vanhempien sisarusten pärjääminen huolettaa ehkä eniten (omien tulonlähteiden ja vastuun suhteen), mutta toisaalta ihan sekin, jos perheillä ei ole varaa syödä kunnolla lämmintä ruokaa… (Nuorisotyönohjaaja, Mikkelin hiippakunta)

Järjestöihin kohdistuneet leikkaukset näkyvät keskeisten diakonia- ja kasvatustyön yhteistyökumppaneiden resurssien niukentumisena tai peräti katoamisena. Seurakuntien työntekijät joutuvat kannattelemaan ihmisiä tilanteissa, joissa he eivät enää saakaan apua tutun järjestön toiminnasta tai hyvinvointialueelta. Varsinkin nuorten mielenterveyskuntoutujien tilanne nousee vastauksissa esille.

Diakonian taloudellisen avun vastaanotolla tulee esille nuorten mielenterveyskuntoutujien toimintaa järjestävän järjestön erinomaisen toiminnan loppuminen. Nuorille tuttu toiminta ja paikka loppui. Ei ole mitään turvallista paikkaa minne mennä. (diakoniatyöntekijä, Mikkelin hiippakunta)

Uutena diakoniatyön asiakasryhmänä vastauksissa nostetaan esille kansainväliset opiskelijat. Korkeat lukukausimaksut, nousseet elinkustannukset ja vaikea työllisyystilanne ovat aiheuttaneet erityisesti EU/ETA-alueen ulkopuolelta tulleille opiskelijoille ylitsepääsemättömiä taloudellisia ongelmia.

Tulokset korostavat tarvetta tunnistaa lasten ja nuorten eriarvoistumisen ilmiöitä osana kasvatustyötä

Pienituloisten ja köyhien perheiden tilannetta on seurakunnissa otettu huomioon muun muassa leirimaksuja alentamalla. Seurakuntien leirit voivat olla monille ainoita mahdollisuuksia ”päästä hetkeksi muihin maisemiin pois kotoa esim. vaikeista perheolosuhteista”, kuten eräs varhaiskasvatuksen työntekijä kirjoittaa. Lisäksi seurakuntien varhaiskasvatus ja nuorisotyö tarjoavat lapsille ja nuorille myös muuta maksutonta toimintaa.

Tulokset haastavat mielestäni laajemminkin kasvatuksen ammattilaisia pohtimaan, miten kasvava eriarvoisuus otetaan huomioon lasten, nuorten ja perheiden kohtaamisissa. Todennäköisesti perheiden taloudellinen ahdinko sekä lasten ja nuorten mielenterveyden ongelmat vaikuttavat esimerkiksi oppimistuloksiin ja tulevaisuususkon rakentumiseen. Millaisilla toimilla ammattilaiset voivat vahvistaa lasten ja nuorten osallisuutta ja toivoa tilanteissa, joissa positiiviset näköalat katoavat uhkakuvien taakse? Ajattelen itse, että ratkaisujen etsiminen edellyttää eri toimijoiden välistä yhteistyötä.

Barometrin mukaan kirkon kasvatuksen työntekijöille kuntien varhaiskasvatus, perusopetus ja nuorisotyö ovat tärkeimpiä yhteistyökumppaneita. Seuraavaksi eniten he tekevät yhteistyötä järjestöjen kanssa. Olisi tärkeää kartoittaa sellaisia tähän monialaiseen yhteistyöhön sisältyviä voimavaroja, joilla on mahdollista tukea lasten, nuorten ja perheiden yhdenvertaisuutta ja hyvinvointia.

Seurakuntien diakonian ja kasvatuksen työntekijöillä on usein näköalapaikka ihmisten arkeen ja siihen liittyviin hiljaisiinkin signaaleihin. Sitä tietoa kannattaa hyödyntää.

Minna Valtonen, TT, yliopettaja Diakonia-ammattikorkeakoulu

Tutkimustiedon matka koulun oppitunnille 

Uskonnon, katsomuksen ja kasvatuksen tutkimusseura on mukana PITKO-uutiskirjeen tuottamisessa. PITKO tulee sanoista pedagogisia ideoita ja tutkimustietoa katsomusaineiden opetukseen. Tällainen yhteistyö palvelee erinomaisesti UKKT:n tavoitteita edistää uskonnon, katsomuksen ja kasvatuksen tutkimusta ja tehdä sitä tunnetuksi. Tutkimustiedon käsitteleminen opetuskäyttöön sopivaksi on oma haasteensa, johon tutkijoilla ei välttämättä ole aina aikaa. 

Tällä hetkellä muut yhteistyöhön osallistuvat ovat Uskonnonopetus.fi, Katsomukset.fi ja Teologia.fi. UKKT on tässä mainiossa seurassa, sillä Katsomukset.fi ja Teologia.fi ovat omistautuneet katsomuksiin liittyvän tutkimuksen yleistajuiseen julkaisemiselle verkossa ja Uskonnonopetus.fi järjestää täydennyskoulutusta sekä tuottaa materiaaleja katsomusaineita opettaville. UKKT:n tavoitteissa puolestaan yhdistyvät sekä katsomuksiin liittyvät sisällöt että niiden käsitteleminen ja rooli kasvatuksessa. 

Yhteistyö rakentui siltä pohjalta, että kaikki neljä toimijaa totesivat haluavansa tavoittaa ja palvella opettajia entistä paremmin. Kaikilla toimijoilla on myös rajalliset resurssit, mutta yhteistyössä nähtiin mahdollisuus saada aikaan niillä enemmän. Neuvotteluja kuitenkin tarvittiin. Uutiskirje valittiin lopulta yhteistyön muodoksi, koska se rakentuu vahvasti sen toimituksellisen työn päälle, jota Teologia.fi ja Katsomukset.fi muutenkin tekevät. Uutiskirjekin vaatii toki työtä ja välineitä, mutta vähemmän kuin tapahtumasarjan järjestäminen tai uuden verkkosivun perustaminen. Koska Uskonnonopetus.fi on osa STEP-koulutusta, tässä vaiheessa uutiskirjeen muokkaus- ja lähettämisalustan tarjoaa STEP-koulutus. 

PITKO:n pääkohderyhmäksi valikoituivat lukion katsomusaineiden opettajat. Tämä on sikäli perusteltua, että lukion katsomusaineissa on parhaat mahdollisuudet hyödyntää laajasti eri aiheita käsitteleviä ja jonkinlaista yleissivistystä edellyttäviä tiedettä yleistajuistavia tekstejä. Toisaalta lukion opetussuunnitelma tavoittelee myös tieteellisen ajattelutavan perusteita ja ymmärrystä siitä, mistä tutkimustieto tulee. PITKO-uutiskirje sopii kuitenkin myös muilla kouluasteilla katsomusaineita opettaville, koska sen avulla voi seurata itse ajankohtaista katsomuksiin liittyvää tutkimusta, PITKO:a tuottavien toimijoiden muuta tarjontaa sekä mahdollisesti myös soveltaa jotain ehdotettuja tehtäviä. 

PITKO-uutiskirje sisältää tällä hetkellä nostoja Teologia.fi- ja Katsomukset.fi-sivustoilla julkaistuista artikkeleista. Näihin artikkeleihin yhteistyökumppanit ovat tuottaneet tehtäviä. Tehtävien ideoinnissa ja muokkaamisessa erityisen vahva rooli on didaktisen osaamisen ja kokemuksen vuoksi Uskonnonopetus.fi:llä ja UKKT:llä. Uskonnonopetus.fi:stä työryhmään kuuluu kaksi henkeä ja muista tahoista yksi. Pienehkö työryhmä, jossa henkilöt eivät koko ajan vaihdu, on osoittautunut toimivaksi. 

Vaikka yleistajuiset artikkelit jo itsessään ovat käyneet läpi sekä tutkijan oman että sivustojen toimittajien ajatustyön siitä, millä tavalla tutkimustuloksista voi kertoa asiantuntijayleisöä laajemmalle lukijakunnalle, niiden opetuskäyttöä on mietittävä erikseen. Yksinkertaisimmillaan yleistajuiset artikkelit saattavat soveltua lähdeteksteiksi lukion opiskelijoiden omiin tiedonhakutehtäviin tai esitelmiin. Muissa tapauksessa opettaja tarvitsee kuitenkin jonkin syyn tuoda tietty artikkeli opiskelijoilleen luettavaksi ja jonkin tehtävänannon evästykseksi. Riippuu tilanteesta, halutaanko syventää ymmärrystä jostain ilmiöstä vai herätellä keskustelua ja opiskelijoiden omia kannanottoja. Opettajat tarvitsevat myös kokeisiin aineistoja opiskelijoiden tarkasteltaviksi, koska uskonnon ylioppilaskokeessa on nykyään paljon aineistotehtäviä. Nykyään ollaan myös aikaisempaa tietoisempia siitä, että opiskelijoille kannattaa opettaa lukustrategioita ja tarjota tukea tekstin jäsentämiseen. Tekoälysovellukset ja nopeutuvan visuaalisen median vaikutus haastavat myös huolehtimaan, että tekstiin tosiaan paneudutaan, eikä tyydytä tehtävien näennäissuorittamiseen. 

PITKO:n tehtävien ei ole tarkoitus olla pelkästään luetun ymmärtämiseen suuntautuvia, vaan pohtimiseen ja käsitteiden käyttämiseen kannustavia. Toisinaan tehtävät tukevat nuoria ymmärtämään ja jäsentämään artikkeleita. Lisäksi PITKO:ssa on nyt meneillään sarja, jossa tarjotaan ohjeita, miten lukiolaiset voivat itse kokeilla tutkimuksen tekemistä yhteistoiminnallisesti ja ohjatusti. Sarjassa käydään läpi erilaisten aineistojen pohjalta tehtäviä tutkimuksia.  

Jokainen uutiskirje sisältää myös kirjettä tuottavien toimijoiden ajankohtaiset uutiset, esimerkiksi tietoa tapahtumista. Seuraava uutiskirje lähetetään elokuussa 2026, sen voi tilata täältä, ja tilaajat pääsevät käsiksi myös aikaisempiin uutiskirjeisiin. Jos jokin muu tiedetoimija haluaa mukaan PITKO:n tuottamiseen, kannattaa olla yhteyksissä. 

Korkeakouluissa tutkimusta tekevien työhön kuuluu myös yhteiskunnallista vuorovaikutusta. Kaikkien tutkimushankkeidenkin pitää levittää tuloksiaan paitsi asiantuntijoille myös erilaisille ammattilaisille. Yksittäisellä tutkijalla harvoin kuitenkin on verkostoja tai muita resursseja julkistaa ja tehdä ymmärrettäväksi tutkimustuloksiaan kovin laajalti. Siksi yleistajuisen tieteen julkaisemisen toimijat ovat kullan arvoinen kumppani tutkijoille. PITKO-uutiskirje vie nyt katsomuksiin liittyvän tutkimustiedon levittämisen vielä pidemmälle, opettajien kautta nuorille, varustettuna välineillä, joilla nuoretkin saavat siitä otteen. Näin nuoret saavat ajantasaisen kuvan katsomuksiin liittyvästä tutkimuksesta ja parhaassa tapauksessa jopa innostuvat siitä. Kenties tulevaisuudessa kirje poikii myös mahdollisuuksia tehdä tutkimusyhteistyötä opettajien kanssa tai muuta molemminpuolisempaa vuorovaikutusta. Tänä syksynä kirjeestä kerätään jo palautetta ja tietoa sen käytöstä. 

Anuleena Kimanen 

Kirjoittaja on uskonnon ja historian didaktiikan yliopistonlehtori Turun yliopistossa sekä UKKT:n varapuheenjohtaja ja edustaja PITKO-työryhmässä. 

Muut PITKO-uutiskirjeen työryhmän jäsenet: 

Toni Koivulahti / Teologia.fi 
Jere Kyyrö / Katsomukset.fi 
Veera Lupunen / Uskonnonopetus.fi 
Saara Mäkelä / Uskonnonopetus.fi 

Katja Castillo

Pienellä on väliä – pedagoginen filosofia syventymässä kuoleman kysymyksiin 

Kuolema ja kuoleminen ovat kasvatuksessa haastavia teemoja, sillä yleisesti kasvatus keskittyy pohtimaan hyvän elämän edellytyksiä. Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet (2014) mainitsee kuoleman vain uskonnon sisältöalueiden kuvauksissa vuosiluokilla 1–2, mikä kertoo osaltaan siitä, miten marginaalinen aihe kuolema peruskoulussa on. Samalla monilajinen kuolema on uutisvirrassamme arkinen teema, kun maailman poliittinen tilanne, ilmastonmuutos sekä luontokato nostavat esiin kuolemisen ilmiönä, joka koskettaa meitä kaikkia, myös lapsia.  

Missä ja miten sitten keskustella kuolemasta lasten kanssa? 

Suomen akatemian rahoittama Small Matters -hanke on keskittynyt tutkimaan monilajista kuolemaa ja kuolemista filosofisena kysymyksenä peruskoulun alkuopetuksessa. Teoreettisesti hanke ammentaa jälkihumanistisesta ajattelusta, jossa pyritään purkamaan liiallista ihmiskeskeisyyttä ja asemoimaan ihminen uudelleen osaksi monilajista maailmaa. Tämän vuoksi hankkeessa ei tarkastella kuolemaa yksinomaa inhimillisen kuoleman kautta, vaan laajemmin keskusteluihin on otettu mukaan eläimet, kasvit ja mikroskooppisen pienet kuolemat. Hankkeen nimenmukaisesti pienellä on väliä ja pieni materialisoituu. 

Tutkimushanke rakentuu filosofiaa lasten kanssa (P4C) -menetelmän varaan. Filosofiaa lasten kanssa, tai toisin sanoen pedagoginen filosofia, ravistelee kasvatuksen valtarakenteita (Michaud & Välitalo, 2016) ja tavoittelee oppimistilanteiden demokraattista vallanjakoa. Menetelmän keskiössä on yksittäisen oppijan tai opettajan sijaan ajatteleva yhteisö, joka yhteisesti valitsee tutkimuskeskusteluun ryhmää kiinnostavan kysymyksen. Näin ollen menetelmässä annetaan tarkoituksellisesti tilaa oppilaiden omille kysymyksille, joita opettaja kutsuu esiin kiinnostavien virikkeiden kautta. Hankkeessa virikkeet ovat vaihdelleet kuvakirjoista, taideteoksiin ja kenttätyöskentelyihin. Kenttätyöskentelyt ovat tapahtuneet yliopiston laboratoriossa sekä hautuumaalla. 

Olemme hankkeen aikana havainneet, että lapset ovat kiinnostuneita pohtimaan elämän rajallisuutta hyvin moninaisin keinoin. Tämä käy ilmi muun muassa hankkeen pedagogisen dokumentaatiosta (nettisivut), joka on saatettu avoimesti laajan yleisön nähtäville.  Pedagoginen dokumentaatio tuo nähtäville lasten moninaisia taideluomuksia, pohdintoja ja kysymyksiä, ja avaa monilajiseen kuolemaan lasten näköaloja. Taideluomukset myös ilmentävät hyvin, mitä tarkoitetaan sillä, että lapset ajattelevat piirtäen filosofisesti. Filosofinen ajattelu materialisoituu käsien kautta muovailtuihin hautakiviin ja hautuumaihin. 

Hankkeen osatutkimuksista viimeisin julkaistiin kuluneen vuoden alussa (Murris & Castillo, 2026). Artikkelin ytimessä pohdimme filosofisesti sitä, miten käsityksemme vastuullisesta vastaamisesta kuoleman kysymyksiin ovat tulleet haastetuiksi hankkeen aikana. Tämä näkyy tutkimusartikkelissa esiin nostetun Aatun tavassa suhtautua kuolemiseen. Argumentoimme, että Aatu ilmentää vastuullista ajattelua, syventymistä kuolemisen ilmiön äärelle ajan kanssa kuin ajatusleikkiin uppoutuen. Lapsen ajattelun pedagoginen tukeminen merkitseekin ajan antamista ajatusten kehkeytymiselle monimenetelmällisesti. Filosofisen keskustelun virittäminen taidemateriaaleilla ja kenttäretkillä, kuten hautuumaakävelyllä, antaa lapsille mahdollisuuden sekä esittää kuolemaan liittyviä kysymyksiä että lähteä hahmottelemaan vastauksia tutkailevana ajattelevana yhteisönä. (Murris & Castillo, 2026.) 

Siis, miten ja missä keskustella kuolemasta lasten kanssa? 

Pedagoginen filosofia vaikuttaa menetelmältä, jossa lapset saavat keskusteluttaa vaikeaksi koettua aihetta yhdessä ajatellen. Menetelmä antaa mahdollisuuden ottaa kuolema filosofisen tutkailun kohteeksi niin luokkahuoneessa kuin koulun ulkopuolelle laajennetuissa oppimisympäristöissä. Opettajalta menetelmä pyytää toisaalta virittäytymistä pienen äärelle, ja toisaalta rohkeutta nostaa näkyväksi sellaisetkin kysymykset, joihin vastaaminen tuntuu jo lähtökohtaisesti melkein mahdottomalta. Samalla haluamme muistuttaa lasten kanssa työskenteleviä näkemään lapset kanssa-ajattelijoina. 

Yllämainittuun artikkeliin liittyvässä ääniaineistokatkelmassa Aatu lausahtaa ”olipa muuten hauska homma” (ks. Murris & Castillo, 2026). Monilajisen kuolemisen äärelle pysähtymisen ei tarvitse olla raskasta ja herättää yksinomaan murheen tai surun tunteita. Lasten ajatuksiin syventyminen osoittaa, että lapset ovat hyvin kykeneviä pohdiskelemaan elämän ja kuoleman suuria kysymyksiä tavoilla, jotka ilmentävät luovuutta ja merkitysvoimaisuutta. 

Katja Castillo

Kirjoittaja työskentelee Oulun yliopistossa yliopisto-opettajana vastaten varhaiskasvatuksen katsomuskasvatuksen sekä perusopetuksen uskonnon ja etiikan didaktiikan opetuksesta, ja toimii lisäksi tutkijatohtorina Small Matters -hankkeessa, jossa hän tutkii monilajista kuolemaa ja kuolevaisuutta filosofisena kysymyksenä erityisesti Philosophy for Children -menetelmää kehittäen

Lähteet 

Murris, K., & Castillo, K. (2026). Responding to the ‘small’: thinking-with Karen Barad and Emmanuel Levinas about death and dying in times of ecological crises. Ethics and Education, 1–19. https://doi.org/10.1080/17449642.2026.2642950 

Michaud, O. & Välitalo, R. (2016) Authority, democracy and philosophy: the nature and role of authority in a community of philosophical inquiry. Teoksessa Rollins Gregory, M., Haynes, J., & Murris, K. (toim.) The Routledge International Handbook of Philosophy for Children (1.painos). Routledge. https://doi.org/10.4324/9781315726625  

Small Matters -hankkeen nettisivut: https://small-matters.com/ 

Hankkeen pedagoginen dokumentaatio: https://small-matters.com/data/  

Anuleena Kimanen & Elina Hirvonen

UKKT mukana kevään tapahtumissa

Uskonnon, katsomuksen ja kasvatuksen tutkimusseuran toiminnan tarkoituksena on tukea uskontojen ja katsomusten laaja-alaista ja monitieteistä tutkimusta. Osana tätä toimintaa seura osallistuu ja järjestää aktiivisesti tapahtumia. Tänä vuonna seuran oma tutkimuksen iltapäivä järjestettiin 14.1.2026 teemalla uskonnon ja katsomuksen lukutaito.

Iltapäivän ensimmäinen alustaja oli professori Martin Ubani Itä-Suomen yliopistosta. Hän avasi alustuksensa tarkastelemalla uskontolukutaito-käsitteen osia. Ensinnäkin on mielenkiintoista, mitä on ”uskonto” tässä käsitteessä. Onko se tarkastelun objekti vai ontologia, tietämisen tapa? Toisin sanoen tarkastellaanko uskontoa kohteena itsen ulkopuolella vai itsessä? Monet uskontolukutaidon määritelmät keskittyvät ensiksi mainittuun. Toiseksi Ubani esitteli lukutaidon laajaa määritelmää ja osoitti sen painavammaksi ja moniulotteisemmaksi käsitteeksi kuin ensinäkemältä luulisi. Ubani päätti alustuksen kuitenkin sen pohdintaan, mikä on uskontolukutaidon tieteenalaperusta.

Tämä on merkityksellistä erityisesti uskonnon kouluopetuksen näkökulmasta, mikäli uskontolukutaito ajatellaan opetuksen tavoitteeksi. Eri oppiaineissa on hahmoteltu, mikä on se käsitteellinen muutos, joka tapahtuu, kun arkiajattelusta siirrytään tieteelliseen ajatteluun. Ubani kysyikin, onko uskontolukutaidossa kyse teologian ja uskonnontutkimuksen tieteenalojen yhdistymisestä kokonaisuudeksi vai näiden tieteenalojen ydinkäsitteille perustuva eri tieteenalojen lukutaidon kokonaisuudesta. Martin Ubanin alustusta kommentoi Laura Huovinen Kirkkohallituksesta.

Toisen alustuksen tarjosi yliopistonlehtori Teemu Pauha Helsingin yliopistosta. Hän pohjasi alustuksensa kokemuksilleen sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten täydennyskoulutuspäivien esiintyjänä. Näissä tilanteissa hän on kokenut odotuksen olevan, että hän islamilaisen teologian opettajana ja tutkijana tarjoaa jonkinlaisen tietopaketin islamin keskeisistä opetuksista. Pauhan mukaan tällainen tieto ei kuitenkaan auttaisi ammattilaisia kohtaamaan muslimeita paremmin. Syynä on se, että teologian kysymykset ovat usein erilaisia kuin arjen kysymykset. Pauha viittasi muun muassa eletyn uskonnon tai arjen uskonnon näkökulmaan, jonka mukaan arjen uskonnon ei tarvitse muodostaa loogista kokonaisuutta, vaan keskeisempää on, että se toimii käytännöllisellä tasolla. Esimerkkejä Teemu Pauha kertoi tutkimuksestaan nuorten shiia-muslimien suhteesta Koraaniin. Nuoret haastateltavat puhuivat Koraanista hyvin keskeisesti oman elämäntarinansa ja erilaisten tunteita herättäneiden kokemusten kautta. Pauha kertoikin päätyneensä lähtemään koulutuksissaan liikkeelle siitä, mikä on osallistujille omassa elämässä tärkeää ja sitä kautta rakentamaan inhimillistävää, ei uskonnollistavaa, näkemystä muslimiasiakkaista.

Teemu Pauhan alustusta kommentoi Tuomas Äystö Reliact-projektista. Hänkin korosti uskonnollistavan näkökulman välttämistä uskontolukutaidon tärkeänä ulottuvuutena. Tämän jälkeen käytiin vilkasta yleisökeskustelua.

Tutkimuksen iltapäivässä jaettiin myös Majakka-opinnäytetyöpalkinnot vuodelle 2025, ja palkitut Johanna Seppälä sekä Tuomas Salonen esittelivät tutkimustensa tuloksia. Palkituista töistä voit lukea lisää seuran kotisivuilta, osoitteesta https://www.ukkt.fi/majakka/majakka-2025/

Tutkimusseura osallistuu tänä keväänä myös Nuori 2026 –tapahtumaan sekä Teologian ja uskonnontutkimuksen päiville. Näihin palaamme tapahtumaraporteissa myöhemmin keväällä.

Anuleena Kimanen & Elina Hirvonen

Suomalainen rippikoulu on menestystarina 

Jouko Porkka

Suomessa rippikoulu on osa nuorisokulttuuria ja se kuuluu edelleen luonnollisena asiana nuorten elämään. Näin ei välttämättä ole kaikkialla Euroopassa. Suomessa rippikoulun käy edelleen kolme neljästä rippikouluikäluokkaan kuuluvasta. Vaikka pientä laskua on havaittavissa, vertailu muiden maiden rippikouluihin ja rippikoululaisiin on osoittanut suomalaisille, miten moni asia on meillä hyvin. Seurakunnat, rippikoululaisten kotiväki, mutta myös rippikoulunuoret itse arvostavat rippikoulua. Tämä näkyy muun muassa siinä, että rippikoulupojista lähes puolet ja -tytöistä lähes kaksi kolmasosaa on päättänyt käydä rippikoulun jo alakoulussa ollessaan.  

Rippikoulun käy enemmistö suomalaisista nuorista 

Kuvio 1 osoittaa rippikoulun kävijöiden osuuden 15-vuotta täyttävistä nuorista neljässä Pohjoismaassa vuosina 1991–2022. Kuviossa kiinnittää huomiota erityisesti Ruotsi. Siellä rippikoulun suosion lasku käynnistyi jo ennen kuvion tarkastelujakson alkua. Vuonna 1970 Ruotsissa kävi rippikoulun vielä 81 prosenttia ikäluokasta. Vaikka Ruotsissa tehdään laadukasta rippikoulutyöstä, rippikoulun käyjien määrä vähenee lähes prosentilla joka vuosi. Vaikuttaa siltä, että kun jokin lakkaa olemasta osa nuorisokulttuuria, sen suosion laskua on vaikea pysäyttää.  

Kuvio 1. Rippikoulun osallistumisprosentit Pohjoismaissa vuosina 1991–2022. (Ilg, 2024, pp. 41–43) 

Norjassa humanistinen rippikoulu on erityisen suosittu. Humanistisen vaihtoehdon, joka vastaa Prometheus-leirejämme, käy Norjassa vuosittain noin 15 prosenttia rippikouluikäisistä. Mikäli tämä otetaan huomioon, on Norjankin prosenttiosuus varsin lähellä Suomea ja Tanskaa. Suomen kohdalla on hyvä huomata, että vuodesta 2017 lähtien rippikoulun kävijäosuus on laskettu 15-vuotiaiden ikäluokasta. Tätä ennen prosenttiin sisällytettiin myös 16-vuotiaat ja aikuisena rippikoulun kävijät. Vanhalla laskutavalla rippikoulun kävijämäärä olisi muutaman prosenttiyksikön nykyistä korkeampi. 

Miksi rippikoulu on suosittu? 

Suomalaisen rippikoulun suosion takana on monta tekijää, joita pidämme itsestäänselvyyksinä. Kansainvälinen rippikoulututkimus on osoittanut kuitenkin meille itsestään selvien asioiden olevan monissa maissa ja kirkoissa erikoisuus. Osaava ja koulutettu henkilökunta, seurakuntien leirikeskukset ja seurakuntien rippikoululle antama tuki ovat tärkeitä rippikoulun menestystekijöitä maassamme. Tällaiset resurssit ovat poikkeus kansainvälisessä vertailussa.  

Näiden lisäksi rippikoulun menestyksen tae ovat leirimuotoisuus ja isostoiminta, jotka ovat suomalaisia innovaatioita. Rippileirejä voitaisiin tuskin järjestää ilman isosia ja ilman leirimuotoista rippikoulua meillä tuskin olisi isostoimintaa. Kaikki rippikoulusta jotain tietävät ymmärtävät toki, että isoset ovat ensisijassa aputyövoimaa, joka luo ilmapiiriä ja on  samastumiskohteena  nuoremmille. Samalla he ovat vielä itsekin oppimassa asioita, joita rippikoulussa opetetaan. Vuoden 2025 rippikoulukyselyssä kuusi kymmenestä isosesta totesi, että he oppivat rippikoulussa uusia asioita kristinuskosta ja kolme neljästä, että rippikoulussa käsiteltiin heidän elämänsä kannalta tärkeitä asioita. Vielä hiukan useampi isosista arvioi, että isosena toimiminen on vahvistanut heidän henkistä hyvinvointiaan ja yli puolet, että heidän uskonsa Jumalaan vahvistui rippikoulun aikana. 

Rippikoulututkimus 

Rippikoululaisilta ja isosilta on koottu kyselyaineisto vuosittain vuodesta 2019 alkaen. Aineiston keruu perustuu voimassa olevaan rippikoulusuunnitelmaan. Vuonna 2017 käyttöön otetun suunnitelman teon yhteydessä todettiin, että ajantasainen tutkimusaineisto rippikouluista ja rippikoululaisista on keskeinen rippikoulun kehittämisen väline. Vuonna 2018 kyselyä pilotoitiin muutamissa seurakunnissa ja vuonna 2019 tutkimus käynnistettiin valtakunnallisesti. Vuonna 2025 kyselyyn vastasi jo puolet kaikista Suomen rippikoululaisista! Kaikkiaan kyselyyn on vastannut seitsemän vuoden aikana jo miltei 130 000 rippikoululaista.  

Rippikoulututkimus on tarjonnut seurakunnille palautetta rippikoululaisilta ja pitkittäisaineiston, jolla eri vuosien rippikouluisten ja isosten kokemuksia ja ajattelua voidaan verrata – tietenkin sillä edellytyksellä, että kaikki seurakunnan rippikoulut mahdollistavat kyselyyn vastaamisen. Joissakin seurakunnissa kyselyyn vastaavat lähes kaikki rippikoululaiset ja isoset, joissakin vain yksittäinen rippikouluryhmä on mahdollistanut vastaamisen. Kyselyyn vastaaminen on luonnollisesti isosille ja rippikoululaisille vapaaehtoista. Olisi kuitenkin tärkeää, että kaikissa rippikouluryhmissä vastaamiseen kannustettaisiin ja kyselyä ylipäätään pidettäisiin esillä. 

Palautetiedon lisäksi kysely antaa ainutlaatuisen pitkittäisaineiston rippikoululaisista ja isosista. Aineisto on mahdollistanut muun muassa korona-ajan vaikutuksen mittaamisen, nostanut esille tyttöjen ja ei-binääristen huonovointisuuden, osoittanut poikien uskonnollisen kiinnostuksen voimakkaan lisääntymisen ja myös parin viime vuoden aikana tyttöjen uskonnollisen kiinnostuksen lisääntymisen. Ilman koottua aineistoa emme ehkä edes olisi havahtuneet muutokseen puhumattakaan siitä, että ymmärtäisimme sen voimakkuuden.  

Suomalaisen rippikoulututkimuksen ohella on toteutettu vuosina 2008, 2013 ja 2022 laaja kansainvälinen tutkimus, johon osallistui rippikoululaisia protestanttisista kirkoista Pohjoismaissa sekä Saksassa, Sveitsissä, Unkarissa ja Itävallassa. Kyselyihin vastasi eri vuosina 10 000–30 000 nuorta ja tuhansia työntekijöitä, joista suomalaisia vastaajia oli jokaisessa aineistossa yli 2000. 

Johtopäätökset – mitä tämä kertoo? 

Suomalainen rippikoulu on menestystarina. Edellä mainittujen tekijöiden lisäksi ajantasainen tutkimusaineisto ja siihen pohjautuva, jatkuva tutkimus on yksi työn menestystekijä. Kiitos kuuluu jokaiselle, joka on osallistunut tutkimusaineiston kokoamiseen. Se on äärettömän tärkeää työtä. Kiitos myös Kirkkohallitukselle, josta rippikoulun valtakunnallista tutkimus- ja kehittämistyötä koordinoidaan ja josta se mahdollistetaan. Suurin kiitos kuuluu kuitenkin jokaiselle rippikoulutyötä tekevälle. Työ on tärkeää kirkon tulevaisuudelle, seurakunnille ja ennen kaikkea rippikoulua käyville nuorille.  

Jouko Porkka

Kirjallisuutta 

Porkka, J. & Tervo-Niemelä, K. (2025). Nuorten vahvistuva usko ja rippikoulu 2019–2025: Mitä rippikoulututkimus kertoo nuorten uskonnollisuuden muutoksesta? Teologia.fi:  Akateemisen teologian näkökulmia ajankohtaisiin tutkimusaiheisiin. Noudettu osoitteesta: https://teologia.fi/teema-arkisto/teema-2025-3-nuorison-muuttuvat-arvot/  

Porkka, J., & Tervo-Niemelä, K. (2024). Poikien usko vahvistunut edelleen — seuraavatko tytöt perässä? Pitkittäistutkimus rippikoulunuorten suhteesta kristilliseen uskoon ja rippikoulun vaikutuksesta siihen. Uskonto, katsomus ja kasvatus, 4(1). Noudettu osoitteesta: https://journal.fi/ukk/article/view/154948/100247 

Ilg, W., Hees, M., Hellas, E., Sæbø Rystad, L., Schlag, T., & Simojoki, H. (Eds.). (2024). Developing confirmation work in Europe: Empirical findings and perspectives for post-pandemic time. Third international study (pp. 275–290). Gütersloh. https://konfirmandenarbeit.eu/en/articles-and-books/ 

Saija Kronqvist

Konferenssiraportti Pohjoismaisesta rippikoulukonferenssista Turussa 16.-17.9.2025

Kuva Saija Kronqvist

Konferenssin pääpuhuja Henrik Simojoki nosti puheenvuorossaan esiin, että nuoret ovat lähtökohtaisesti hyvin tyytyväisiä rippikouluun tutkimusmaissa (Itävalta, Norja, Puola, Romania, Ruotsi, Saksa, Suomi, Sveitsi, Tanska). 

Keskeisin pedagoginen haaste on antaa tilaa nuorille käsitellä teologisia kysymyksiä. Nuorten tulisi saada aineksia omaan teologiseen pohdintaansa. Mikäli nuoret saavat rippileirillä kokemuksen kuulluksi tulemisesta ja toimijuudesta, he kokevat rippikoulun kytkeytyvän omaan arkeensa. Rippikoululla on silloin merkitystä oman elämän kannalta.

Henri Simojoen ohjaamassa työpajassa ’Mitä hyvä rippikoulutyö on?’ käytiin pienryhmäkeskustelua eri maista tulevien rippikoulutoimijoiden kanssa. Tutkimus osoittaa, että nuorten tulisi saada vaikuttaa rippikoulussa käsiteltäviin asioihin. Rippikoulutoimijat tunnistivat, että tämä voi toteutua arviointina ja palautteena, mutta erityistä huomiota olisi kiinnitettävä siihen, että nuorten ääni kuuluu välipalautteissa ja vaikkapa oppimispäiväkirjan kautta. Arviointikulttuurin rakentaminen vaatii monimuotoista vuorovaikutusta osallistujien ja ohjaajien välillä, siksi palautteen kysymisen monipuolisiin menetelmiin on hyvä kiinnittää huomiota rippikouluissa: suulliselle, kirjalliselle, toiminnalliselle ja niin edespäin palautteenkeruulle voi luoda tilaa rippikouluprosessin aikana.

Eurooppalainen rippikoulututkimus osoittaa, että kastamattomilla osallistujilla on vahvempi sisäinen kiinnostus teemoja kohtaan kuin jo lapsena kastetuilla, mutta vähemmän halua sitoutua uskonnollisiin perinteisiin. Siksi he kaipaavat vuoropuhelua kristillisen perinteen ja omienn elämänkysymysten välillä. Osallisuus (participation) rippikoulusta voi luoda voimaantumisen kokemuksia ja antaa aineksia elämänsuunnan valintaan (transformation) ja kirkon toimintaan sitoutumiseen esim isosena (transition). Rippikoulu tarjoaa mahdollisuuksia suhteiden rakentumiselle ja turvallisen tilan arvoperustaisten valintojen tekemiselle (relationality).

International research on Confirmation work -nettisivut löytyvät International research on confirmation work: i-konf research project. Sivustolla on myös useita Open Access -julkaisuja muun muassa uusin  laaja tutkimus Developing Confirmation work in Europe.

Konferenssikielinä käytettiin ruotsia ja englantia.

Saija Kronqvist
kasvatuksen hiippakuntasihteeri

pastori, työyhteisökonsultti,

restoratiivinen sovittelija

www.oulunhiippakunta.fi

Laki katsomusopetuksesta vaatii pikaista remonttia

Anuleena Kimanen

Suomessa katsomusopetuksen järjestämisen ja opetukseen osallistumisen ehtoja sanelee vahvasti se, mihin uskonnolliseen yhdyskuntaan oppilas kuuluu. Tällainen jäsenyyteen perustuva malli on kasvavalle osalle perheitä vieras ja palvelee huonosti esimerkiksi monikatsomuksellisia perheitä. Lisäksi oletus, että on olemassa sellainen uskonnollinen yhdyskunta, johon oppilaiden enemmistö kuuluu, on suurimpien opetuksen järjestäjien alueella jäämässä pian historiaan. Katsomusopetuksen uudistaminen ei ole hallitusohjelmassa, mutta järjestelmä kaipaa nopeassa aikataulussa perinpohjaista uudistusta. Yhdyskuntapohjaisuus haittaa myös jaetun uskontoja ja katsomuksia koskevan osaamispohjan rakentumista, joka olisi tärkeä niin jatko-opintojen kannalta kuin katsomuksellisten vähemmistöjen paremman huomioimisen kannalta yhteiskunnassa.

Vuodenvaihteen ympäristössä vanha tuttu keskustelunaihe, katsomusopetuksen järjestämismalli koulussa, nousi jälleen pintaan. Opetusministeri Anders Adlercreutz kertoi MTV:n haastattelussa aikovansa selvittää yhteisen katsomusaineen perustamista nykyisten katsomusaineiden tilalle. Osa keskustelijoista onkin muistuttanut, että aihepiiriä on jo selvitetty. Vuonna 2022 julkaistiin Vesa Åhsin ja Eero Salmenkiven Opetus- ja kulttuuriministeriön toimeksiannosta tekemä selvitys katsomusaineiden nykytilasta ja uudistamistarpeista. Selvityksen johdosta koottiin laajapohjainen katsomusaineiden uudistamista koskeva kehittämisryhmä, jonka loppuraportti julkaistiin vasta keväällä 2025. Raportissaan kehittämisryhmä esitti vain nykyisen mallin paikkailua. Tämä kertoo vaikeudesta löytää yksimielisyyttä oppiaineiden kehittämissuunnasta. Opetusministerin voi sikäli katsoa tehneen irtioton aiemmasta selvitystyöstä, että hän aikoo nyt selvittää ratkaisua, joka laittaisi katsomusopetusmallin isompaan uudistukseen, ja jota mikään aikaisempi raportti ei suoraan ehdota. Uusi oppiaine, jota ministeri haluaa selvityttää, edellyttäisi useita lakimuutoksia. Katsomusopetusta koskeva lainsäädäntö kuitenkin kaipaa perusteellista remonttia riippumatta poliittisista pyrkimyksistä. Syynä on väestörakenteen muutos.

Evankelis-luterilaisen kirkon jäsenmäärän väheneminen on ajamassa katsomusopetuslainsäädännön ongelmiin, joihin ei ole keskustelussa kiinnitetty lainkaan huomiota. Niin perusopetuslaissa (§ 13) kuin lukiolaissa (§ 16) pääsääntö on, että koulutuksen järjestäjän tulee järjestää sen uskonnollisen yhdyskunnan mukaista uskonnon opetusta, johon oppilaiden enemmistö kuuluu. Pääkaupunkiseudulla kirkkoon kuuluvuustilastojen mukaan 10–19-vuotiaiden ikäluokasta vielä niukin naukin yli 50 % kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Ollaan kuitenkin hyvin lähellä sitä pistettä, ettei pääkaupunkiseudun kaupungeissa, eikä muissakaan Etelä-Suomen suurissa kaupungeissa, ole enää sellaista uskonnollista yhdyskuntaa, johon oppilaiden enemmistö kuuluisi. Kun perusopetus- ja lukiolakeja muutettiin uskonnonvapauslain uudistuksen yhteydessä vuosituhannen vaihteessa, voitiin vielä rakentaa vanhalle pohjalle, jossa on yksi pääsääntö ja siitä pieniä poikkeuksia. Tämä aika alkaa olla osassa Suomea ohi, ja haaste koskettaa useimpia suurimmista opetuksen järjestäjistä.

Se, mihin uskonnolliseen yhdyskuntaan enemmistö kuuluu, ratkaisee nykylain mukaan, minkä uskonnon oppimäärä on pakollinen siihen kuuluville ja muille avoin, huoltajan pyynnöstä. Vasta kummankin lain toisessa momentissa puhutaan erikseen evankelis-luterilaisesta kirkosta ja ortodoksisesta kirkosta, joiden jäsenille taataan oman uskonnon opetuksen järjestäminen ilman huoltajan pyyntöä, mikäli oppilaita on vähintään kolme opetuksen järjestäjän kouluissa. Tähän mennessä oppilaiden enemmistön uskonnollinen yhdyskunta on ollut muu kuin evankelis-luterilainen kirkko vain joissain uskonnollisissa yksityiskouluissa, jotka ovat itsenäisiä opetuksen järjestäjiä.

Jos tarvittavaa lain remonttia ei saada aikaan, opetuksen järjestäjät joutuvat todennäköisesti tulkitsemaan lakia siten, että enemmistön uskonto on yhdyskunta, johon kuuluu eniten oppilaita. Edellä mainittuja yksityiskouluja lukuun ottamatta kaikkien opetuksen järjestäjien alueella suurin yhdyskunta on ja tullee pitkään olemaan evankelis-luterilainen kirkko. Samalla kuitenkin uskontokuntiin kuulumattomien osuuden kasvu horjuttaa tämän järjestelyn mielekkyyttä – miksi vain uskonnollinen yhdyskunta voi merkitä enemmistön vakaumusta, jolla on merkitystä?

Yhdyskuntapohjaisuus on katsomusopetuslainsäädännön keskeinen ongelma, jonka muita seurauksia on nostettu esiin aiemmin mainituissa selvityksissä. Kun yhdyskuntaan kuuluminen määrää monien oppilaiden osalta katsomusaineen, lapsen uskonnonvapautta ei huomioida. Monikatsomuksellisten perheiden on valittava vain yksi perheen katsomuksista tai ei mitään niistä (mikäli evankelis-luterilainen tai elämänkatsomustieto eivät vastaa perheen katsomuksia). Lisäksi opetuksen järjestäjät joutuvat käsittelemään perheiden vakaumuksiin liittyvää arkaluontoista tietoa. Yhdyskuntapohjaisuus on myös ristiriidassa sen kanssa, ettei nykyihminen välttämättä koe katsomuksellisen identiteetin edellyttävän kuulumista yhdyskuntaan, eikä tämä ajatus ole valtavirtaa globaalisti.

Jos katsomusainevalinta olisi vapaa, yhdyskuntapohjaisuus säilyisi oppiainevalikoimassa. Lisäksi nykyiset käytännön haasteet, joilla on myös painava pedagoginen puoli, säilyisivät. Miten moninaisuuden lisääntyessä pystytään takaamaan eri katsomusaineille yhdenvertaiset oppimateriaalit, opettajanpätevyydet, virkarakenteet, ylioppilastutkinnon tehtävät ja sensorit ja niin edelleen? Miten opetuksen järjestäjät pystyvät vastaamaan ennakoinnilla mihinkään haasteeseen, mikäli vapaavalintaisen katsomusaineen voi milloin tahansa vaihtaa toiseen? Miten oppilaille karttuu minkäänlaista osaamista ja miten sitä voidaan arvioida, jos katsomusaine ei ole pysyvä – mitä se ei voisi olla, mikäli katsomusainevalinta olisi vapaa ja sidoksissa henkilökohtaiseen identiteettiin, joka voi olla hyvinkin monikerroksinen ja dynaaminen?

Katsomusosaamisen karttuminen on merkittävää myös opintojen jatkamisen kannalta. Kun perusopetuksen päättötodistuksen saanut oppilas jatkaa opintojaan ammatillisessa opetuksessa, lukiossa ja myöhemmin ammattikorkeakoulussa, yliopistossa tai täydennyskoulutuksessa, yhdyskuntapohjaisessa katsomusainemallissa ei voida olettaa kovin laajaa yhteistä pohjaa, jonka päälle uutta tietoa rakennetaan. Omalla työsarallani luokanopettajien koulutuksessa tämä on hyvin näkyvissä. Koulutuksen niin kutsuttujen monialaisten opintojen tulisi antaa kelpoisuus opettaa luokanopetuksena evankelis-luterilaista uskontoa tai elämänkatsomustietoa, mutta kaikki opiskelijat eivät välttämättä ole ikinä opiskelleet oppiainetta, jonka kurssille he osallistuvat opettajankoulutuksessa. Jos katse taas suunnataan opinpolun alkuun, yhteinen katsomusaine seuraisi yhteisen katsomuskasvatuksen jatkumoa varhaiskasvatuksessa ja esiopetuksessa.

Vaikka yhteinen katsomusaine tarjoaisi jaetun osaamispohjan, kaikkia nykymallin etuja se ei sisältäisi. Katsomukselliset vähemmistöt ovat aiheellisesti huolissaan vähemmistöjen asemasta mahdollisessa yhteisessä katsomusaineessa. Yleinen ajatus, että evankelis-luterilainen uskonto tarjoaisi lähes valmiin pohjan yhteiselle katsomusaineelle, on sokea sille, miten monia sisältöjä oppiaineessa opetetaan luterilaisesta näkökulmasta. Esimerkiksi kun tarkastelin lukion evankelis-luterilaisen uskonnon oppikirjoja, jotka käsittelivät uskontoa suomalaisessa yhteiskunnassa, havaitsin, ettei historia- eikä kulttuuriosioissa useinkaan käsitelty muuta kuin läntistä kristinuskoa. Se, että monet pitävät tällaista esitystä neutraalina, kertoo toki myös siitä, ettei yhdyskuntajakoinen malli ole tarjonnut laajempaa näkökulmaa. Tämä puolestaan on voinut osaltaan vaikuttaa niihin ulossuljetuksi tulemisen kokemuksiin, joiden perusteella uskonnollisten vähemmistöjen edustajat saattavat vastustaa yhteistä katsomusainetta: ilman riittävää tietoa enemmistön edustajat olettavat tietyt narratiivit, rituaalit ja symbolit jaetuiksi.

Kestävällä pohjalla olisi vasta sellainen yhteinen katsomusaine, jonka tavoitteena olisi riittävästi moninaisuutta sisältävä osaamispohja, joka tähtäisi myös valmiuksiin omaksua lisää ja tarvittaessa puolustaa katsomuksellisen moninaisuuden yhdenvertaista näkyvyyttä yhteiskunnassa. Pitkällä tähtäimellä sellainen malli takaisi vähemmistöjen oikeudet todennäköisesti paremmin kuin nykyinen malli.

Anuleena Kimanen

Uskonnon ja historian didaktiikan yliopistonlehtori, Turun yliopisto

Uskonnonpedagogiikan dosentti, Helsingin yliopisto

Kirjoituksessa esitetyt kannanotot ovat kirjoittajan omia, eivät UKKT:n, Turun yliopiston tai Helsingin yliopiston kantoja.