Tekijä: admin

  • Islamin oppikirjat ja tunnustuksellisuus

    Islamin oppikirjat ja tunnustuksellisuus

    Anuleena Kimanen

    Iltalehden uutinen 7.5. Opetushallituksen julkaiseman islamin oppikirjasarjan ongelmista, on johtamassa laajempaan uskonnon oppimateriaalien tarkasteluun. Otsikko ”Islamia opetetaan Suomen peruskouluissa vastoin lakia” paljastaa toisaalta yleisen suomalaista uskonnonopetusta koskevan virhekäsityksen ja toisaalta medialogiikan, jossa islamiin liittyvien aiheiden kriittissävyisellä käsittelyllä pyritään saamaan lukijoita. Erittelen tässä kirjoituksessa tilannetta tunnustuksellisuuden määritelmää koskevan tutkimukseni valossa.

    Tunnustuksellisuus ja tunnustuksettomuus ovat sanoja, joilla suomalaisessa keskustelussa määritellään uskonnonopetuksen luonnetta. Tyypillisesti tunnustuksettomuudella viitataan sellaiseen uskonnonopetukseen, jota pidetään sallittuna ja hyväksyttävänä julkisissa kouluissa (uskonnollisia koulujahan Suomessa on hyvin vähän) ja tunnustuksellisuudella sellaisiin piirteisiin, joita opetuksessa ei tulisi esiintyä. Harva kuitenkin tietää, että perusopetuslaki ei käytä käsitettä tunnustuksettomuus eikä määrittele opetuksen luonnetta tarkemmin kuin puhumalla ”oman uskonnon opetuksesta”. Perusopetuksen opetussuunnitelmat täsmentävät opetuksen sisältöjä ja luonnetta, mutta ne ovat varsin kerroksellisia tekstejä, joissa on monenlaisia aineksia.

    Olen omassa tutkimuksessani hahmotellut neljä ulottuvuutta, joilla julkisessa keskustelussa saatetaan operoida, kun keskustellaan tunnustuksellisuudesta. Tätä jaottelua voi käyttää uskonnon opetussuunnitelman tunnustuksellisuuden määrittelyssä. Ensinnäkin sisältöjen ulottuvuus käsittää sen, opetetaanko vain omaa uskontoa vai kaikkia katsomuksia tasapuolisesti. Tältä osin Suomen malli ei ole täysin tunnustukseton, koska ”oman uskonnon opetus” nimenomaan mahdollistaa keskittymisen tiettyyn uskontoperinteeseen tai uskonnolliseen yhteisöön, muttei täysin tunnustuksellinenkaan, koska muitakin katsomuksia pitää käsitellä.

    Toiseksi tavoitteiden ulottuvuus tarkastelee sitä, onko tavoitteena tehdä oppilaista aktiivisia uskonnollisen yhdyskunnan jäseniä. Suomalainen uskonnonopetus on tällä ulottuvuudella varsin tunnustuksetonta, koska opetussuunnitelmassa puhutaan yleissivistyksestä ja uskonnon monilukutaidosta. Uskonnon opetussuunnitelmassa ei suorasanaisesti puhuta oppilaiden omantunnonvapaudesta, mikä on ehkä puute.

    Kolmanneksi menetelmien ulottuvuus koskee sitä, käytetäänkö uskonnollisten rituaalien toimittamista opetusmenetelmänä. Tälläkin ulottuvuudella suomalainen uskonnonopetus on tunnustuksetonta, koska uskonnon harjoittaminen on rajattu Opetushallituksen ohjeella opetuksen ulkopuolelle. On kuitenkin hyvä huomata, että rituaaleista ja niiden merkityksestä opettaminen ja rituaalien havainnollistaminen ei ole uskonnon harjoittamista.

    Neljänneksi identiteettioletuksen ulottuvuus koskee ihmiskuvaa: onko lapsella hänen vanhempiensa katsomus vai onko hän tyhjä taulu, johon hän vapaasti alkaa rakentaa katsomustaan? Opetussuunnitelmassa puhutaan identiteetin rakentamisesta. Mikäli tämä ymmärretään yksilöllisenä identiteettinä, ollaan tunnustuksettomalla puolella. Mikäli se ymmärretään yhteisölliseksi identiteetiksi, suomalaista uskonnonopetusta voi pitää jossain määrin tunnustuksellisena tälläkin ulottuvuudella, koska lapsella näin oletetaan olevan tietty katsomuksellinen identiteetti, jota opetuksella vahvistetaan. Uskonnolliset vähemmistöt tulkitsevat tavallisesti jälkimmäisellä tavalla monestakin syystä. Ensinnäkin ajatus uskonnosta henkilökohtaisena jumalasuhteena on voimakkaan protestanttinen. Monissa muissa traditioissa uskonto ajatellaan vahvemmin liittymiseksi yhteisön käsityksiin, normeihin ja käytänteisiin. Toiseksi yhteisöllisen identiteetin ylläpitämisellä on vähemmistöasemassa eläville merkitys, jota voi olla vaikea ymmärtää enemmistöasemasta käsin.

    Olivatko Salam-oppikirjoista Iltalehden artikkelissa annetut esimerkit siis opetussuunnitelman vastaisia? Kysymys on tulkinnanvarainen. Me-muodon käyttäminen voidaan ymmärtää yhteisöllisen identiteetin rakentamiseksi. Yleistävät toteamukset muslimien velvollisuuksista ja toivotusta elämäntavasta puolestaan voidaan tulkita oman uskonnon tapojen opettamiseksi. Niin ongelmallista kuin se onkin, monissa uskonnon oppikirjoissa esitetään yksinkertaistavasti, että tyypilliset uskonnon harjoittajat noudattavat kaikkia uskonnon valtavirtatulkintoihin kuuluvia sääntöjä. Samaten maailmanuskontojen suppea käsittely on mahdollista, koska suomalainen opetussuunnitelma ei aseta määrällisiä normeja minkään aiheen käsittelylle. Islamin synnyn tieteellisen version puuttuminen on myös mahdollista sitä kautta, että oman uskonnon opetus mahdollistaa uskonnon itseymmärrykseen keskittymisen.

    Entä opetetaanko kouluissa islamia lain tai opetussuunnitelman vastaisesti? Ilman laajaa tutkimusta on vaikea tietää, miten oppikirjoja käytetään. Valistunut arvaus on, että niitä käytetään monella tavalla, kuten muissakin katsomusaineissa. Ammattitaitoinen opettaja käyttää rinnalla muitakin materiaaleja ja laajentaa keskustelulla oppikirjan näkökulmia. Kiireinen tai vähemmän ammattitaitoinen opettaja saattaa perustaa tuntinsa vahvastikin oppikirjan tekstille. Opettaja, jolla on vahva tunnustuksellisen uskonnonopetuksen malli tai visio, voi pitää normatiivisia uskonnontunteja, vaikka oppikirja olisi miten puolueeton hyvänsä.

    Omassa tutkimuksessani päädyin siihen, että on yksi asia, mitä opetussuunnitelmissa lukee, ja toinen, miten opettajat tai oppimateriaalien tekijät sen tulkitsevat. Ratkaisevaa sen kannalta, onko uskonnonopetus sopusoinnussa opetussuunnitelman demokraattisen arvopohjan kanssa, on kuitenkin oppilaan kokemus siitä, miten sitouttavuus rakentuu oppitunnin vuorovaikutuksessa. Työssäni opettajankouluttajana kohtaan jatkuvasti nuoria aikuisia, jotka jossain kohtaa koulupolkuaan ovat saaneet evankelis-luterilaisen uskonnon opetusta, jonka he ovat kokeneet normatiiviseksi ja ahtaaksi.

    Tilanteessa, jossa laki ja opetussuunnitelma ovat jossain määrin monitulkintaisia, pyrin omassa opetuksessani antamaan valmiuksia rakentaa avointa ja oppilaan toimijuutta kunnioittavaa ilmapiiriä. Avoimuudella tarkoitan erilaisten sekä uskonnollisesti sitoutumattomien ja sitoutuneiden näkökulmien käsittelyä. Oppilaan toimijuuden kunnioittamisella tarkoitan toisaalta luottamusta siihen, että lapsellakin on katsomuksellista ajattelua eikä vain saatujen mallien seuraamista, ja toisaalta erilaisten vaihtoehtojen hyväksyttävyyden korostusta. Tämä ei ole opiskelijoille aina helppoa, sillä saadut opetuksen mallit vaikuttavat usein tiedostamattomasti.

    Näyttää siltä, että Salam-oppikirjat eivät kaikin osin tue avointa ja oppilaan toimijuutta kunnioittavaa opetusta. Tämä voi johtua siitä, että opetussuunnitelmasta puuttuvat oppilaan toimijuuden ja opetuksen avoimuuden eksplisiittiset sanoitukset. Toisaalta se voi johtua niistä malleista, joita kirjojen laatimishetkellä on ollut saatavilla. Olisi tärkeää kehittää katsomusopetusta siten, että opetussuunnitelmat ohjaavat täsmällisesti avoimuuden ja toimijuuden suuntaan. Koska perusopetuksen arvopohjaan niin ikään sisältyy ajatus kulttuurisesta ja katsomuksellisesta moninaisuudesta rikkautena, on tärkeää myös ottaa huomioon erilaiset käsitykset uskonnosta ja identiteetistä.

    Anuleena Kimanen

    Kirjoittaja on uskonnon ja historian didaktiikan yliopistonlehtori Turun yliopistossa sekä Helsingin yliopiston uskonnonpedagogiikan dosentti.

    Kirjallisuutta

    Kimanen, A. (2022). Vapaus – sivistys – osallisuus: Opetuksen avoimuuden ilmausten vertailua koulun uskonnonopetuksen ja rippikoulun opetussuunnitelmissa. Uskonto, Katsomus Ja Kasvatus, 2(1), 58-73. https://doi.org/10.63389/ukk.115215

    Kimanen, A. (2017). Kahdeksasluokkalaisten islamin opetuksen tunnustuksellisuuden analyysi. Ainedidaktiikka, 1(1), 16-38. https://doi.org/10.23988/ad.v1i1.60558

    Kimanen, A. (2019). Truth Claims, Commitment and Openness in Finnish Islamic and Lutheran Religious Education Classrooms. Issues in Educational Research, 29(1), 141-157. http://www.iier.org.au/iier29/kimanen.pdf

  • Pienellä on väliä –pedagoginen filosofia syventymässä kuoleman kysymyksiin 

    Katja Castillo

    Pienellä on väliä – pedagoginen filosofia syventymässä kuoleman kysymyksiin 

    Kuolema ja kuoleminen ovat kasvatuksessa haastavia teemoja, sillä yleisesti kasvatus keskittyy pohtimaan hyvän elämän edellytyksiä. Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet (2014) mainitsee kuoleman vain uskonnon sisältöalueiden kuvauksissa vuosiluokilla 1–2, mikä kertoo osaltaan siitä, miten marginaalinen aihe kuolema peruskoulussa on. Samalla monilajinen kuolema on uutisvirrassamme arkinen teema, kun maailman poliittinen tilanne, ilmastonmuutos sekä luontokato nostavat esiin kuolemisen ilmiönä, joka koskettaa meitä kaikkia, myös lapsia.  

    Missä ja miten sitten keskustella kuolemasta lasten kanssa? 

    Suomen akatemian rahoittama Small Matters -hanke on keskittynyt tutkimaan monilajista kuolemaa ja kuolemista filosofisena kysymyksenä peruskoulun alkuopetuksessa. Teoreettisesti hanke ammentaa jälkihumanistisesta ajattelusta, jossa pyritään purkamaan liiallista ihmiskeskeisyyttä ja asemoimaan ihminen uudelleen osaksi monilajista maailmaa. Tämän vuoksi hankkeessa ei tarkastella kuolemaa yksinomaa inhimillisen kuoleman kautta, vaan laajemmin keskusteluihin on otettu mukaan eläimet, kasvit ja mikroskooppisen pienet kuolemat. Hankkeen nimenmukaisesti pienellä on väliä ja pieni materialisoituu. 

    Tutkimushanke rakentuu filosofiaa lasten kanssa (P4C) -menetelmän varaan. Filosofiaa lasten kanssa, tai toisin sanoen pedagoginen filosofia, ravistelee kasvatuksen valtarakenteita (Michaud & Välitalo, 2016) ja tavoittelee oppimistilanteiden demokraattista vallanjakoa. Menetelmän keskiössä on yksittäisen oppijan tai opettajan sijaan ajatteleva yhteisö, joka yhteisesti valitsee tutkimuskeskusteluun ryhmää kiinnostavan kysymyksen. Näin ollen menetelmässä annetaan tarkoituksellisesti tilaa oppilaiden omille kysymyksille, joita opettaja kutsuu esiin kiinnostavien virikkeiden kautta. Hankkeessa virikkeet ovat vaihdelleet kuvakirjoista, taideteoksiin ja kenttätyöskentelyihin. Kenttätyöskentelyt ovat tapahtuneet yliopiston laboratoriossa sekä hautuumaalla. 

    Olemme hankkeen aikana havainneet, että lapset ovat kiinnostuneita pohtimaan elämän rajallisuutta hyvin moninaisin keinoin. Tämä käy ilmi muun muassa hankkeen pedagogisen dokumentaatiosta (nettisivut), joka on saatettu avoimesti laajan yleisön nähtäville.  Pedagoginen dokumentaatio tuo nähtäville lasten moninaisia taideluomuksia, pohdintoja ja kysymyksiä, ja avaa monilajiseen kuolemaan lasten näköaloja. Taideluomukset myös ilmentävät hyvin, mitä tarkoitetaan sillä, että lapset ajattelevat piirtäen filosofisesti. Filosofinen ajattelu materialisoituu käsien kautta muovailtuihin hautakiviin ja hautuumaihin. 

    Hankkeen osatutkimuksista viimeisin julkaistiin kuluneen vuoden alussa (Murris & Castillo, 2026). Artikkelin ytimessä pohdimme filosofisesti sitä, miten käsityksemme vastuullisesta vastaamisesta kuoleman kysymyksiin ovat tulleet haastetuiksi hankkeen aikana. Tämä näkyy tutkimusartikkelissa esiin nostetun Aatun tavassa suhtautua kuolemiseen. Argumentoimme, että Aatu ilmentää vastuullista ajattelua, syventymistä kuolemisen ilmiön äärelle ajan kanssa kuin ajatusleikkiin uppoutuen. Lapsen ajattelun pedagoginen tukeminen merkitseekin ajan antamista ajatusten kehkeytymiselle monimenetelmällisesti. Filosofisen keskustelun virittäminen taidemateriaaleilla ja kenttäretkillä, kuten hautuumaakävelyllä, antaa lapsille mahdollisuuden sekä esittää kuolemaan liittyviä kysymyksiä että lähteä hahmottelemaan vastauksia tutkailevana ajattelevana yhteisönä. (Murris & Castillo, 2026.) 

    Siis, miten ja missä keskustella kuolemasta lasten kanssa? 

    Pedagoginen filosofia vaikuttaa menetelmältä, jossa lapset saavat keskusteluttaa vaikeaksi koettua aihetta yhdessä ajatellen. Menetelmä antaa mahdollisuuden ottaa kuolema filosofisen tutkailun kohteeksi niin luokkahuoneessa kuin koulun ulkopuolelle laajennetuissa oppimisympäristöissä. Opettajalta menetelmä pyytää toisaalta virittäytymistä pienen äärelle, ja toisaalta rohkeutta nostaa näkyväksi sellaisetkin kysymykset, joihin vastaaminen tuntuu jo lähtökohtaisesti melkein mahdottomalta. Samalla haluamme muistuttaa lasten kanssa työskenteleviä näkemään lapset kanssa-ajattelijoina. 

    Yllämainittuun artikkeliin liittyvässä ääniaineistokatkelmassa Aatu lausahtaa ”olipa muuten hauska homma” (ks. Murris & Castillo, 2026). Monilajisen kuolemisen äärelle pysähtymisen ei tarvitse olla raskasta ja herättää yksinomaan murheen tai surun tunteita. Lasten ajatuksiin syventyminen osoittaa, että lapset ovat hyvin kykeneviä pohdiskelemaan elämän ja kuoleman suuria kysymyksiä tavoilla, jotka ilmentävät luovuutta ja merkitysvoimaisuutta. 

    Katja Castillo

    Kirjoittaja työskentelee Oulun yliopistossa yliopisto-opettajana vastaten varhaiskasvatuksen katsomuskasvatuksen sekä perusopetuksen uskonnon ja etiikan didaktiikan opetuksesta, ja toimii lisäksi tutkijatohtorina Small Matters -hankkeessa, jossa hän tutkii monilajista kuolemaa ja kuolevaisuutta filosofisena kysymyksenä erityisesti Philosophy for Children -menetelmää kehittäen

    Lähteet 

    Murris, K., & Castillo, K. (2026). Responding to the ‘small’: thinking-with Karen Barad and Emmanuel Levinas about death and dying in times of ecological crises. Ethics and Education, 1–19. https://doi.org/10.1080/17449642.2026.2642950 

    Michaud, O. & Välitalo, R. (2016) Authority, democracy and philosophy: the nature and role of authority in a community of philosophical inquiry. Teoksessa Rollins Gregory, M., Haynes, J., & Murris, K. (toim.) The Routledge International Handbook of Philosophy for Children (1.painos). Routledge. https://doi.org/10.4324/9781315726625  

    Small Matters -hankkeen nettisivut: https://small-matters.com/ 

    Hankkeen pedagoginen dokumentaatio: https://small-matters.com/data/  

  • UKKT mukana kevään tapahtumissa

    Anuleena Kimanen & Elina Hirvonen

    UKKT mukana kevään tapahtumissa

    Uskonnon, katsomuksen ja kasvatuksen tutkimusseuran toiminnan tarkoituksena on tukea uskontojen ja katsomusten laaja-alaista ja monitieteistä tutkimusta. Osana tätä toimintaa seura osallistuu ja järjestää aktiivisesti tapahtumia. Tänä vuonna seuran oma tutkimuksen iltapäivä järjestettiin 14.1.2026 teemalla uskonnon ja katsomuksen lukutaito.

    Iltapäivän ensimmäinen alustaja oli professori Martin Ubani Itä-Suomen yliopistosta. Hän avasi alustuksensa tarkastelemalla uskontolukutaito-käsitteen osia. Ensinnäkin on mielenkiintoista, mitä on ”uskonto” tässä käsitteessä. Onko se tarkastelun objekti vai ontologia, tietämisen tapa? Toisin sanoen tarkastellaanko uskontoa kohteena itsen ulkopuolella vai itsessä? Monet uskontolukutaidon määritelmät keskittyvät ensiksi mainittuun. Toiseksi Ubani esitteli lukutaidon laajaa määritelmää ja osoitti sen painavammaksi ja moniulotteisemmaksi käsitteeksi kuin ensinäkemältä luulisi. Ubani päätti alustuksen kuitenkin sen pohdintaan, mikä on uskontolukutaidon tieteenalaperusta.

    Tämä on merkityksellistä erityisesti uskonnon kouluopetuksen näkökulmasta, mikäli uskontolukutaito ajatellaan opetuksen tavoitteeksi. Eri oppiaineissa on hahmoteltu, mikä on se käsitteellinen muutos, joka tapahtuu, kun arkiajattelusta siirrytään tieteelliseen ajatteluun. Ubani kysyikin, onko uskontolukutaidossa kyse teologian ja uskonnontutkimuksen tieteenalojen yhdistymisestä kokonaisuudeksi vai näiden tieteenalojen ydinkäsitteille perustuva eri tieteenalojen lukutaidon kokonaisuudesta. Martin Ubanin alustusta kommentoi Laura Huovinen Kirkkohallituksesta.

    Toisen alustuksen tarjosi yliopistonlehtori Teemu Pauha Helsingin yliopistosta. Hän pohjasi alustuksensa kokemuksilleen sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten täydennyskoulutuspäivien esiintyjänä. Näissä tilanteissa hän on kokenut odotuksen olevan, että hän islamilaisen teologian opettajana ja tutkijana tarjoaa jonkinlaisen tietopaketin islamin keskeisistä opetuksista. Pauhan mukaan tällainen tieto ei kuitenkaan auttaisi ammattilaisia kohtaamaan muslimeita paremmin. Syynä on se, että teologian kysymykset ovat usein erilaisia kuin arjen kysymykset. Pauha viittasi muun muassa eletyn uskonnon tai arjen uskonnon näkökulmaan, jonka mukaan arjen uskonnon ei tarvitse muodostaa loogista kokonaisuutta, vaan keskeisempää on, että se toimii käytännöllisellä tasolla. Esimerkkejä Teemu Pauha kertoi tutkimuksestaan nuorten shiia-muslimien suhteesta Koraaniin. Nuoret haastateltavat puhuivat Koraanista hyvin keskeisesti oman elämäntarinansa ja erilaisten tunteita herättäneiden kokemusten kautta. Pauha kertoikin päätyneensä lähtemään koulutuksissaan liikkeelle siitä, mikä on osallistujille omassa elämässä tärkeää ja sitä kautta rakentamaan inhimillistävää, ei uskonnollistavaa, näkemystä muslimiasiakkaista.

    Teemu Pauhan alustusta kommentoi Tuomas Äystö Reliact-projektista. Hänkin korosti uskonnollistavan näkökulman välttämistä uskontolukutaidon tärkeänä ulottuvuutena. Tämän jälkeen käytiin vilkasta yleisökeskustelua.

    Tutkimuksen iltapäivässä jaettiin myös Majakka-opinnäytetyöpalkinnot vuodelle 2025, ja palkitut Johanna Seppälä sekä Tuomas Salonen esittelivät tutkimustensa tuloksia. Palkituista töistä voit lukea lisää seuran kotisivuilta, osoitteesta https://www.ukkt.fi/majakka/majakka-2025/

    Tutkimusseura osallistuu tänä keväänä myös Nuori 2026 –tapahtumaan sekä Teologian ja uskonnontutkimuksen päiville. Näihin palaamme tapahtumaraporteissa myöhemmin keväällä.

    Anuleena Kimanen & Elina Hirvonen

  • Suomalainen rippikoulu on menestystarina 

    Suomalainen rippikoulu on menestystarina 

    Jouko Porkka

    Suomessa rippikoulu on osa nuorisokulttuuria ja se kuuluu edelleen luonnollisena asiana nuorten elämään. Näin ei välttämättä ole kaikkialla Euroopassa. Suomessa rippikoulun käy edelleen kolme neljästä rippikouluikäluokkaan kuuluvasta. Vaikka pientä laskua on havaittavissa, vertailu muiden maiden rippikouluihin ja rippikoululaisiin on osoittanut suomalaisille, miten moni asia on meillä hyvin. Seurakunnat, rippikoululaisten kotiväki, mutta myös rippikoulunuoret itse arvostavat rippikoulua. Tämä näkyy muun muassa siinä, että rippikoulupojista lähes puolet ja -tytöistä lähes kaksi kolmasosaa on päättänyt käydä rippikoulun jo alakoulussa ollessaan.  

    Rippikoulun käy enemmistö suomalaisista nuorista 

    Kuvio 1 osoittaa rippikoulun kävijöiden osuuden 15-vuotta täyttävistä nuorista neljässä Pohjoismaassa vuosina 1991–2022. Kuviossa kiinnittää huomiota erityisesti Ruotsi. Siellä rippikoulun suosion lasku käynnistyi jo ennen kuvion tarkastelujakson alkua. Vuonna 1970 Ruotsissa kävi rippikoulun vielä 81 prosenttia ikäluokasta. Vaikka Ruotsissa tehdään laadukasta rippikoulutyöstä, rippikoulun käyjien määrä vähenee lähes prosentilla joka vuosi. Vaikuttaa siltä, että kun jokin lakkaa olemasta osa nuorisokulttuuria, sen suosion laskua on vaikea pysäyttää.  

    Kuvio 1. Rippikoulun osallistumisprosentit Pohjoismaissa vuosina 1991–2022. (Ilg, 2024, pp. 41–43) 

    Norjassa humanistinen rippikoulu on erityisen suosittu. Humanistisen vaihtoehdon, joka vastaa Prometheus-leirejämme, käy Norjassa vuosittain noin 15 prosenttia rippikouluikäisistä. Mikäli tämä otetaan huomioon, on Norjankin prosenttiosuus varsin lähellä Suomea ja Tanskaa. Suomen kohdalla on hyvä huomata, että vuodesta 2017 lähtien rippikoulun kävijäosuus on laskettu 15-vuotiaiden ikäluokasta. Tätä ennen prosenttiin sisällytettiin myös 16-vuotiaat ja aikuisena rippikoulun kävijät. Vanhalla laskutavalla rippikoulun kävijämäärä olisi muutaman prosenttiyksikön nykyistä korkeampi. 

    Miksi rippikoulu on suosittu? 

    Suomalaisen rippikoulun suosion takana on monta tekijää, joita pidämme itsestäänselvyyksinä. Kansainvälinen rippikoulututkimus on osoittanut kuitenkin meille itsestään selvien asioiden olevan monissa maissa ja kirkoissa erikoisuus. Osaava ja koulutettu henkilökunta, seurakuntien leirikeskukset ja seurakuntien rippikoululle antama tuki ovat tärkeitä rippikoulun menestystekijöitä maassamme. Tällaiset resurssit ovat poikkeus kansainvälisessä vertailussa.  

    Näiden lisäksi rippikoulun menestyksen tae ovat leirimuotoisuus ja isostoiminta, jotka ovat suomalaisia innovaatioita. Rippileirejä voitaisiin tuskin järjestää ilman isosia ja ilman leirimuotoista rippikoulua meillä tuskin olisi isostoimintaa. Kaikki rippikoulusta jotain tietävät ymmärtävät toki, että isoset ovat ensisijassa aputyövoimaa, joka luo ilmapiiriä ja on  samastumiskohteena  nuoremmille. Samalla he ovat vielä itsekin oppimassa asioita, joita rippikoulussa opetetaan. Vuoden 2025 rippikoulukyselyssä kuusi kymmenestä isosesta totesi, että he oppivat rippikoulussa uusia asioita kristinuskosta ja kolme neljästä, että rippikoulussa käsiteltiin heidän elämänsä kannalta tärkeitä asioita. Vielä hiukan useampi isosista arvioi, että isosena toimiminen on vahvistanut heidän henkistä hyvinvointiaan ja yli puolet, että heidän uskonsa Jumalaan vahvistui rippikoulun aikana. 

    Rippikoulututkimus 

    Rippikoululaisilta ja isosilta on koottu kyselyaineisto vuosittain vuodesta 2019 alkaen. Aineiston keruu perustuu voimassa olevaan rippikoulusuunnitelmaan. Vuonna 2017 käyttöön otetun suunnitelman teon yhteydessä todettiin, että ajantasainen tutkimusaineisto rippikouluista ja rippikoululaisista on keskeinen rippikoulun kehittämisen väline. Vuonna 2018 kyselyä pilotoitiin muutamissa seurakunnissa ja vuonna 2019 tutkimus käynnistettiin valtakunnallisesti. Vuonna 2025 kyselyyn vastasi jo puolet kaikista Suomen rippikoululaisista! Kaikkiaan kyselyyn on vastannut seitsemän vuoden aikana jo miltei 130 000 rippikoululaista.  

    Rippikoulututkimus on tarjonnut seurakunnille palautetta rippikoululaisilta ja pitkittäisaineiston, jolla eri vuosien rippikouluisten ja isosten kokemuksia ja ajattelua voidaan verrata – tietenkin sillä edellytyksellä, että kaikki seurakunnan rippikoulut mahdollistavat kyselyyn vastaamisen. Joissakin seurakunnissa kyselyyn vastaavat lähes kaikki rippikoululaiset ja isoset, joissakin vain yksittäinen rippikouluryhmä on mahdollistanut vastaamisen. Kyselyyn vastaaminen on luonnollisesti isosille ja rippikoululaisille vapaaehtoista. Olisi kuitenkin tärkeää, että kaikissa rippikouluryhmissä vastaamiseen kannustettaisiin ja kyselyä ylipäätään pidettäisiin esillä. 

    Palautetiedon lisäksi kysely antaa ainutlaatuisen pitkittäisaineiston rippikoululaisista ja isosista. Aineisto on mahdollistanut muun muassa korona-ajan vaikutuksen mittaamisen, nostanut esille tyttöjen ja ei-binääristen huonovointisuuden, osoittanut poikien uskonnollisen kiinnostuksen voimakkaan lisääntymisen ja myös parin viime vuoden aikana tyttöjen uskonnollisen kiinnostuksen lisääntymisen. Ilman koottua aineistoa emme ehkä edes olisi havahtuneet muutokseen puhumattakaan siitä, että ymmärtäisimme sen voimakkuuden.  

    Suomalaisen rippikoulututkimuksen ohella on toteutettu vuosina 2008, 2013 ja 2022 laaja kansainvälinen tutkimus, johon osallistui rippikoululaisia protestanttisista kirkoista Pohjoismaissa sekä Saksassa, Sveitsissä, Unkarissa ja Itävallassa. Kyselyihin vastasi eri vuosina 10 000–30 000 nuorta ja tuhansia työntekijöitä, joista suomalaisia vastaajia oli jokaisessa aineistossa yli 2000. 

    Johtopäätökset – mitä tämä kertoo? 

    Suomalainen rippikoulu on menestystarina. Edellä mainittujen tekijöiden lisäksi ajantasainen tutkimusaineisto ja siihen pohjautuva, jatkuva tutkimus on yksi työn menestystekijä. Kiitos kuuluu jokaiselle, joka on osallistunut tutkimusaineiston kokoamiseen. Se on äärettömän tärkeää työtä. Kiitos myös Kirkkohallitukselle, josta rippikoulun valtakunnallista tutkimus- ja kehittämistyötä koordinoidaan ja josta se mahdollistetaan. Suurin kiitos kuuluu kuitenkin jokaiselle rippikoulutyötä tekevälle. Työ on tärkeää kirkon tulevaisuudelle, seurakunnille ja ennen kaikkea rippikoulua käyville nuorille.  

    Jouko Porkka

    Kirjallisuutta 

    Porkka, J. & Tervo-Niemelä, K. (2025). Nuorten vahvistuva usko ja rippikoulu 2019–2025: Mitä rippikoulututkimus kertoo nuorten uskonnollisuuden muutoksesta? Teologia.fi:  Akateemisen teologian näkökulmia ajankohtaisiin tutkimusaiheisiin. Noudettu osoitteesta: https://teologia.fi/teema-arkisto/teema-2025-3-nuorison-muuttuvat-arvot/  

    Porkka, J., & Tervo-Niemelä, K. (2024). Poikien usko vahvistunut edelleen — seuraavatko tytöt perässä? Pitkittäistutkimus rippikoulunuorten suhteesta kristilliseen uskoon ja rippikoulun vaikutuksesta siihen. Uskonto, katsomus ja kasvatus, 4(1). Noudettu osoitteesta: https://journal.fi/ukk/article/view/154948/100247 

    Ilg, W., Hees, M., Hellas, E., Sæbø Rystad, L., Schlag, T., & Simojoki, H. (Eds.). (2024). Developing confirmation work in Europe: Empirical findings and perspectives for post-pandemic time. Third international study (pp. 275–290). Gütersloh. https://konfirmandenarbeit.eu/en/articles-and-books/ 

  • Pohjoismainen rippikoulukonferenssi, Turku 16.9. – 17.9.2025

    Saija Kronqvist

    Konferenssiraportti Pohjoismaisesta rippikoulukonferenssista Turussa 16.-17.9.2025

    Kuva Saija Kronqvist

    Konferenssin pääpuhuja Henrik Simojoki nosti puheenvuorossaan esiin, että nuoret ovat lähtökohtaisesti hyvin tyytyväisiä rippikouluun tutkimusmaissa (Itävalta, Norja, Puola, Romania, Ruotsi, Saksa, Suomi, Sveitsi, Tanska). 

    Keskeisin pedagoginen haaste on antaa tilaa nuorille käsitellä teologisia kysymyksiä. Nuorten tulisi saada aineksia omaan teologiseen pohdintaansa. Mikäli nuoret saavat rippileirillä kokemuksen kuulluksi tulemisesta ja toimijuudesta, he kokevat rippikoulun kytkeytyvän omaan arkeensa. Rippikoululla on silloin merkitystä oman elämän kannalta.

    Henri Simojoen ohjaamassa työpajassa ’Mitä hyvä rippikoulutyö on?’ käytiin pienryhmäkeskustelua eri maista tulevien rippikoulutoimijoiden kanssa. Tutkimus osoittaa, että nuorten tulisi saada vaikuttaa rippikoulussa käsiteltäviin asioihin. Rippikoulutoimijat tunnistivat, että tämä voi toteutua arviointina ja palautteena, mutta erityistä huomiota olisi kiinnitettävä siihen, että nuorten ääni kuuluu välipalautteissa ja vaikkapa oppimispäiväkirjan kautta. Arviointikulttuurin rakentaminen vaatii monimuotoista vuorovaikutusta osallistujien ja ohjaajien välillä, siksi palautteen kysymisen monipuolisiin menetelmiin on hyvä kiinnittää huomiota rippikouluissa: suulliselle, kirjalliselle, toiminnalliselle ja niin edespäin palautteenkeruulle voi luoda tilaa rippikouluprosessin aikana.

    Eurooppalainen rippikoulututkimus osoittaa, että kastamattomilla osallistujilla on vahvempi sisäinen kiinnostus teemoja kohtaan kuin jo lapsena kastetuilla, mutta vähemmän halua sitoutua uskonnollisiin perinteisiin. Siksi he kaipaavat vuoropuhelua kristillisen perinteen ja omienn elämänkysymysten välillä. Osallisuus (participation) rippikoulusta voi luoda voimaantumisen kokemuksia ja antaa aineksia elämänsuunnan valintaan (transformation) ja kirkon toimintaan sitoutumiseen esim isosena (transition). Rippikoulu tarjoaa mahdollisuuksia suhteiden rakentumiselle ja turvallisen tilan arvoperustaisten valintojen tekemiselle (relationality).

    International research on Confirmation work -nettisivut löytyvät International research on confirmation work: i-konf research project. Sivustolla on myös useita Open Access -julkaisuja muun muassa uusin  laaja tutkimus Developing Confirmation work in Europe.

    Konferenssikielinä käytettiin ruotsia ja englantia.

    Saija Kronqvist
    kasvatuksen hiippakuntasihteeri

    pastori, työyhteisökonsultti,

    restoratiivinen sovittelija

    www.oulunhiippakunta.fi

  • Laki katsomusopetuksesta vaatii pikaista remonttia

    Laki katsomusopetuksesta vaatii pikaista remonttia

    Anuleena Kimanen

    Suomessa katsomusopetuksen järjestämisen ja opetukseen osallistumisen ehtoja sanelee vahvasti se, mihin uskonnolliseen yhdyskuntaan oppilas kuuluu. Tällainen jäsenyyteen perustuva malli on kasvavalle osalle perheitä vieras ja palvelee huonosti esimerkiksi monikatsomuksellisia perheitä. Lisäksi oletus, että on olemassa sellainen uskonnollinen yhdyskunta, johon oppilaiden enemmistö kuuluu, on suurimpien opetuksen järjestäjien alueella jäämässä pian historiaan. Katsomusopetuksen uudistaminen ei ole hallitusohjelmassa, mutta järjestelmä kaipaa nopeassa aikataulussa perinpohjaista uudistusta. Yhdyskuntapohjaisuus haittaa myös jaetun uskontoja ja katsomuksia koskevan osaamispohjan rakentumista, joka olisi tärkeä niin jatko-opintojen kannalta kuin katsomuksellisten vähemmistöjen paremman huomioimisen kannalta yhteiskunnassa.

    Vuodenvaihteen ympäristössä vanha tuttu keskustelunaihe, katsomusopetuksen järjestämismalli koulussa, nousi jälleen pintaan. Opetusministeri Anders Adlercreutz kertoi MTV:n haastattelussa aikovansa selvittää yhteisen katsomusaineen perustamista nykyisten katsomusaineiden tilalle. Osa keskustelijoista onkin muistuttanut, että aihepiiriä on jo selvitetty. Vuonna 2022 julkaistiin Vesa Åhsin ja Eero Salmenkiven Opetus- ja kulttuuriministeriön toimeksiannosta tekemä selvitys katsomusaineiden nykytilasta ja uudistamistarpeista. Selvityksen johdosta koottiin laajapohjainen katsomusaineiden uudistamista koskeva kehittämisryhmä, jonka loppuraportti julkaistiin vasta keväällä 2025. Raportissaan kehittämisryhmä esitti vain nykyisen mallin paikkailua. Tämä kertoo vaikeudesta löytää yksimielisyyttä oppiaineiden kehittämissuunnasta. Opetusministerin voi sikäli katsoa tehneen irtioton aiemmasta selvitystyöstä, että hän aikoo nyt selvittää ratkaisua, joka laittaisi katsomusopetusmallin isompaan uudistukseen, ja jota mikään aikaisempi raportti ei suoraan ehdota. Uusi oppiaine, jota ministeri haluaa selvityttää, edellyttäisi useita lakimuutoksia. Katsomusopetusta koskeva lainsäädäntö kuitenkin kaipaa perusteellista remonttia riippumatta poliittisista pyrkimyksistä. Syynä on väestörakenteen muutos.

    Evankelis-luterilaisen kirkon jäsenmäärän väheneminen on ajamassa katsomusopetuslainsäädännön ongelmiin, joihin ei ole keskustelussa kiinnitetty lainkaan huomiota. Niin perusopetuslaissa (§ 13) kuin lukiolaissa (§ 16) pääsääntö on, että koulutuksen järjestäjän tulee järjestää sen uskonnollisen yhdyskunnan mukaista uskonnon opetusta, johon oppilaiden enemmistö kuuluu. Pääkaupunkiseudulla kirkkoon kuuluvuustilastojen mukaan 10–19-vuotiaiden ikäluokasta vielä niukin naukin yli 50 % kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Ollaan kuitenkin hyvin lähellä sitä pistettä, ettei pääkaupunkiseudun kaupungeissa, eikä muissakaan Etelä-Suomen suurissa kaupungeissa, ole enää sellaista uskonnollista yhdyskuntaa, johon oppilaiden enemmistö kuuluisi. Kun perusopetus- ja lukiolakeja muutettiin uskonnonvapauslain uudistuksen yhteydessä vuosituhannen vaihteessa, voitiin vielä rakentaa vanhalle pohjalle, jossa on yksi pääsääntö ja siitä pieniä poikkeuksia. Tämä aika alkaa olla osassa Suomea ohi, ja haaste koskettaa useimpia suurimmista opetuksen järjestäjistä.

    Se, mihin uskonnolliseen yhdyskuntaan enemmistö kuuluu, ratkaisee nykylain mukaan, minkä uskonnon oppimäärä on pakollinen siihen kuuluville ja muille avoin, huoltajan pyynnöstä. Vasta kummankin lain toisessa momentissa puhutaan erikseen evankelis-luterilaisesta kirkosta ja ortodoksisesta kirkosta, joiden jäsenille taataan oman uskonnon opetuksen järjestäminen ilman huoltajan pyyntöä, mikäli oppilaita on vähintään kolme opetuksen järjestäjän kouluissa. Tähän mennessä oppilaiden enemmistön uskonnollinen yhdyskunta on ollut muu kuin evankelis-luterilainen kirkko vain joissain uskonnollisissa yksityiskouluissa, jotka ovat itsenäisiä opetuksen järjestäjiä.

    Jos tarvittavaa lain remonttia ei saada aikaan, opetuksen järjestäjät joutuvat todennäköisesti tulkitsemaan lakia siten, että enemmistön uskonto on yhdyskunta, johon kuuluu eniten oppilaita. Edellä mainittuja yksityiskouluja lukuun ottamatta kaikkien opetuksen järjestäjien alueella suurin yhdyskunta on ja tullee pitkään olemaan evankelis-luterilainen kirkko. Samalla kuitenkin uskontokuntiin kuulumattomien osuuden kasvu horjuttaa tämän järjestelyn mielekkyyttä – miksi vain uskonnollinen yhdyskunta voi merkitä enemmistön vakaumusta, jolla on merkitystä?

    Yhdyskuntapohjaisuus on katsomusopetuslainsäädännön keskeinen ongelma, jonka muita seurauksia on nostettu esiin aiemmin mainituissa selvityksissä. Kun yhdyskuntaan kuuluminen määrää monien oppilaiden osalta katsomusaineen, lapsen uskonnonvapautta ei huomioida. Monikatsomuksellisten perheiden on valittava vain yksi perheen katsomuksista tai ei mitään niistä (mikäli evankelis-luterilainen tai elämänkatsomustieto eivät vastaa perheen katsomuksia). Lisäksi opetuksen järjestäjät joutuvat käsittelemään perheiden vakaumuksiin liittyvää arkaluontoista tietoa. Yhdyskuntapohjaisuus on myös ristiriidassa sen kanssa, ettei nykyihminen välttämättä koe katsomuksellisen identiteetin edellyttävän kuulumista yhdyskuntaan, eikä tämä ajatus ole valtavirtaa globaalisti.

    Jos katsomusainevalinta olisi vapaa, yhdyskuntapohjaisuus säilyisi oppiainevalikoimassa. Lisäksi nykyiset käytännön haasteet, joilla on myös painava pedagoginen puoli, säilyisivät. Miten moninaisuuden lisääntyessä pystytään takaamaan eri katsomusaineille yhdenvertaiset oppimateriaalit, opettajanpätevyydet, virkarakenteet, ylioppilastutkinnon tehtävät ja sensorit ja niin edelleen? Miten opetuksen järjestäjät pystyvät vastaamaan ennakoinnilla mihinkään haasteeseen, mikäli vapaavalintaisen katsomusaineen voi milloin tahansa vaihtaa toiseen? Miten oppilaille karttuu minkäänlaista osaamista ja miten sitä voidaan arvioida, jos katsomusaine ei ole pysyvä – mitä se ei voisi olla, mikäli katsomusainevalinta olisi vapaa ja sidoksissa henkilökohtaiseen identiteettiin, joka voi olla hyvinkin monikerroksinen ja dynaaminen?

    Katsomusosaamisen karttuminen on merkittävää myös opintojen jatkamisen kannalta. Kun perusopetuksen päättötodistuksen saanut oppilas jatkaa opintojaan ammatillisessa opetuksessa, lukiossa ja myöhemmin ammattikorkeakoulussa, yliopistossa tai täydennyskoulutuksessa, yhdyskuntapohjaisessa katsomusainemallissa ei voida olettaa kovin laajaa yhteistä pohjaa, jonka päälle uutta tietoa rakennetaan. Omalla työsarallani luokanopettajien koulutuksessa tämä on hyvin näkyvissä. Koulutuksen niin kutsuttujen monialaisten opintojen tulisi antaa kelpoisuus opettaa luokanopetuksena evankelis-luterilaista uskontoa tai elämänkatsomustietoa, mutta kaikki opiskelijat eivät välttämättä ole ikinä opiskelleet oppiainetta, jonka kurssille he osallistuvat opettajankoulutuksessa. Jos katse taas suunnataan opinpolun alkuun, yhteinen katsomusaine seuraisi yhteisen katsomuskasvatuksen jatkumoa varhaiskasvatuksessa ja esiopetuksessa.

    Vaikka yhteinen katsomusaine tarjoaisi jaetun osaamispohjan, kaikkia nykymallin etuja se ei sisältäisi. Katsomukselliset vähemmistöt ovat aiheellisesti huolissaan vähemmistöjen asemasta mahdollisessa yhteisessä katsomusaineessa. Yleinen ajatus, että evankelis-luterilainen uskonto tarjoaisi lähes valmiin pohjan yhteiselle katsomusaineelle, on sokea sille, miten monia sisältöjä oppiaineessa opetetaan luterilaisesta näkökulmasta. Esimerkiksi kun tarkastelin lukion evankelis-luterilaisen uskonnon oppikirjoja, jotka käsittelivät uskontoa suomalaisessa yhteiskunnassa, havaitsin, ettei historia- eikä kulttuuriosioissa useinkaan käsitelty muuta kuin läntistä kristinuskoa. Se, että monet pitävät tällaista esitystä neutraalina, kertoo toki myös siitä, ettei yhdyskuntajakoinen malli ole tarjonnut laajempaa näkökulmaa. Tämä puolestaan on voinut osaltaan vaikuttaa niihin ulossuljetuksi tulemisen kokemuksiin, joiden perusteella uskonnollisten vähemmistöjen edustajat saattavat vastustaa yhteistä katsomusainetta: ilman riittävää tietoa enemmistön edustajat olettavat tietyt narratiivit, rituaalit ja symbolit jaetuiksi.

    Kestävällä pohjalla olisi vasta sellainen yhteinen katsomusaine, jonka tavoitteena olisi riittävästi moninaisuutta sisältävä osaamispohja, joka tähtäisi myös valmiuksiin omaksua lisää ja tarvittaessa puolustaa katsomuksellisen moninaisuuden yhdenvertaista näkyvyyttä yhteiskunnassa. Pitkällä tähtäimellä sellainen malli takaisi vähemmistöjen oikeudet todennäköisesti paremmin kuin nykyinen malli.

    Anuleena Kimanen

    Uskonnon ja historian didaktiikan yliopistonlehtori, Turun yliopisto

    Uskonnonpedagogiikan dosentti, Helsingin yliopisto

    Kirjoituksessa esitetyt kannanotot ovat kirjoittajan omia, eivät UKKT:n, Turun yliopiston tai Helsingin yliopiston kantoja.

  • UKK ajassa esittäytyy

    UKK ajassa esittäytyy

    Anuleena Kimanen

    Tervetuloa uunituoreen blogin äärelle! 

    Uskonto, katsomus ja kasvatus ajassa (lyhennettynä UKK ajassa) on Uskonnon, katsomuksen ja kasvatuksen tutkimusseuran uusi blogi. Samalla se on seuran julkaiseman tieteellisen aikakauslehden Uskonto, katsomus ja kasvatus pikkusisarus, joka mahdollistaa pari kertaa vuodessa ilmestyvää aikakausjulkaisua nopeamman julkaisukanavan ajankohtaisille raporteille ja kommenteille.

    Blogin ensisijainen tarkoitus on tarjota tutkimukseen perustuvia näkökulmia yleistajuisesti sanoitettuna. Toivotammekin tervetulleiksi lukijoita, jotka tutkivat, opettavat, opiskelevat tai muuten työskentelevät uskonnon, katsomuksen ja kasvatuksen äärellä.  

    Blogimme, kuten seurammekin, yleisenä tavoitteena on edistää katsomuksellisten kysymysten pohdinnan ja niitä koskevan kasvatuksen ja opetuksen tutkimusta. Viestimällä tästä tutkimuksesta pyritään saamaan mahdollisimman monia kiinnostumaan, näkemään tutkimuksen merkitys oman työn tai opiskelun kannalta ja olemaan vuorovaikutuksessa tutkimuksen kanssa – kenties tekemään omaakin tutkimusta.

    Kantava periaate sekä blogilla ja seuralla on tukea moninaisuuden hyväksymistä ja positiivista uskonnon- ja katsomuksenvapautta. Siksi blogin toivotaan pystyvän esittelemään laajasti erilaisten uskonnollisten ja toisaalta sekulaarien katsomuksellisten yhteisöjen ja yksilöiden kasvatustoimintaa ja kehitystä. 

    Tavoitteet saavuttaakseen blogi julkaisee

    1.) tutkijoiden ajankohtaisia, tutkimukseen perustuvia keskustelunavauksia,

    2.) tutkijoiden tiedettä popularisoivia tekstejä

    3.) tapahtuma- ja konferenssiraportteja sekä

    4.) laajempaa kiinnostavuutta herättäviä tai uutta luovia opinnäytteitä esitteleviä tekstejä.

    Blogitekstit voivat olla suomeksi tai ruotsiksi. Uskonto, katsomus ja kasvatus -lehden toimituskunta on myös blogin toimituskunta.  

    Haluatko tarjota Uskonto, katsomus ja kasvatus ajassa -blogiin omaa kirjoitustasi? Onko sinulla ideoita uskonnon, katsomuksen ja kasvatuksen alaan liittyvistä aiheista, joista haluaisit lukea tutkimukseen perustuvan, yleistajuisen tekstin?

    Ole yhteydessä Elina Hirvoseen, toimitus@ukkajassa.fi

  • UKK ajassa aloittaa tammikuussa 2026

    Uskonnon, katsomuksen ja kasvatuksen tutkimusseura aloittaa blogitoimintansa näillä sivuilla vuoden 2026 tammikuussa.

    Luvassa on kirjoituksia ajankohtaisista uskontoon ja katsomuksiin sekä kasvatukseen liittyvistä aiheista, popularisoitua tiedettä ja katsauksia ajankohtaisiin alan tapahtumiin.