Spiritualiteettiin kytkeytyvät näkökulmat lapsen surussa
Saila Poulter
Lapset kohtaavat elämässään monenlaisia suruja. He voivat surra esimerkiksi vanhempien avioeroa, ystävän muuttoa toiselle paikkakunnalle, yksin jäämistä, lemmikin kuolemaa tai vaikkapa lähimetsän leikkipaikan muuttumista avohakkuuksi. Suruun liittyy monenlaisia tunteita, joista osa nähdään kulttuurisista syistä hyväksyttävämpinä kuin toiset. Ymmärrämme lasten surua edelleen varsin vähän, ja valtaosa tutkimuksesta painottuu psykologis-lääketieteelliseen näkökulmaan, keskittyen surureaktioihin ja surun vaiheisiin. Kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta tarkasteltuna lapset kuitenkin oppivat suremaan, ja sureminen on sosiaalisesti, historiallisesti ja katsomuksellisesti normatiivista: sitä ohjaa käsitys ”oikeasta” tavasta surra (Poulter ym., 2025). Lasten surua on perinteisesti vähätelty ja pidetty epäkypsänä verrattuna aikuisten suruun.
Elämän päättymiseen liittyvä suru on erityistä surua. Kuolemansuruun kietoutuu myös syviä eksistentiaalisia kysymyksiä, joista monet liittyvät katsomuksellisuuteen ja hengellisyyteen. Millaista tukea lapset saavat surun hetkellä pitkälle sekularisoituneessa maailmassa, jossa katsomuksen ajatellaan yhä vahvemmin olevan lapsen oma valinta? Suomalaista surua on kuvattu yksityiseksi, ja protestanttiseen surukulttuuriin on liitetty ajatus siitä, ettei vuorovaikutus kuolleen omaisen kanssa ole mahdollista. Viimeaikaisissa tutkimuksissa (Pursi ym., 2023; Poulter, tulossa) on viitteitä siitä, että lapset jäävät surun hetkellä yksin. Tämä voi koskea erityisesti lasten pohdintoja kuolemanjälkeisestä elämästä tai Jumalasta, jos aikuiset pelkäävät indoktrinoivansa lapsia jakaessaan omia näkemyksiään näistä aiheista.
Lapset saavat kulttuurisesti ja katsomuksellisesti moninaistuvassa maailmassa uudenlaisia virikkeitä kuolemaan liittyvien ajatusten käsittelyyn esimerkiksi elokuvien, pelien ja sosiaalisen median kautta. Se, etteivät kasvattajat jaa näitä pohdintoja lasten kanssa, voi kuitenkin herättää lapsessa pelkoa, kuten eräs varhaiskasvatuksen ohjaaja kuvasi:
”Lapset ovat myös pohtineet, että nouseeko se ruumis sieltä, tuleeko siitä zombie tai mihin se sitten kuoleman jälkeen menee. Tuleeko siitä enkeli. Erästä lasta ahdisti hindulaisuuden ajatus sielun siirtymisestä eläimeen. Kuoleeko se lehmä jos ihmisen sielu siirtyy siihen.”
Myös ekokriisin aiheuttamia vaikeita tunteita, kuten surua, on tutkittu viime vuosina (esim. Pihkala, 2024). Ekokriisistä puhutaan kuitenkin harvemmin kuoleman käsitteen kautta, vaikka siihen liittyy monilajista, usein näkymätöntä ja hiljaista mutta jatkuvasti ympäristössämme tapahtuvaa kuolemaa. Pienetkin lapset havaitsevat elinympäristössään tapahtuvia muutoksia, ja tutkimusten mukaan he kykenevät jo varhain osoittamaan myötätuntoa esimerkiksi polulle liiskautunutta etanaa tai hangelle jäätynyttä hiirtä kohtaan. He osoittavat myös intuitiivisesti hoivaa ja kunnioitusta kuollutta eliötä kohtaan sekä suhteuttavat kohtaamansa elämän rajallisuuden muihin tunnistamiinsa menetyksiin. Mummin tuhkauurna, lemmikkihamsterin kuolema tai syksyn lehtien mätäneminen tuovat lapsen pohtimaan kysymyksiä siitä, missä kuollut on nyt, kuka hänestä pitää huolta, saako hänet haudata ja saako alkoholisti-isän hautajaisissa olla iloinen.
Surututkimuksessa on viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana tarkasteltu jatkuvien siteiden (Theory of Continuing Bonds, ks. Klass, 206) ylläpitämistä kuolleen omaisen ja surevan välillä. Lapsia koskevaa tutkimusta aiheesta on vielä verrattain vähän, mutta näkökulma on erityisen rohkaiseva tarkasteltaessa lapsen spiritualiteetin vahvistumista. Erityisesti pienten lasten surussa korostuu kehoon, materiaan, paikkoihin ja konkreettisiin esineisiin liittyvien muistojen merkitys. Lapsi ilmaisee suruaan kokonaisvaltaisesti, usein ei-kielellisesti, leikin sekä fragmentaarisilta vaikuttavien tunnelmakuvien tai yksityiskohtien kautta. Lapsi saattaa muistaa hetken, jolloin isän pitkä parta leikattiin viimeisen kerran, millaisia eväitä äidin kanssa otettiin retkelle, tai kertoa vanhemman haudalla vieraillessaan tärkeimmäksi havainnoksi oravan, joka hyppii hautakivellä. Myös kokemus kuolleen läheisen jatkuvasta läsnäolosta lapsen elämässä kertoo siitä, että lapsi sijoittaa kuolleen omaisen esimerkiksi lähimetsän havupuiden huminaan tai tähtitaivaalle. Harva lapsi ilmaisee elämän jatkumista toisessa muodossa tai omaa suhdettaan kuolleeseen perinteisten uskonnollisten ilmaisutapojen kautta, mikä viittaa uskonnollisen sosialisaation heikentymiseen viime vuosikymmeninä. Olennaista on kuitenkin tunnistaa, että lapset käsittelevät edelleen kuolemaan liittyviä menetyksiä tietoisina suhteesta, joka heillä on ollut ja on toiseen ihmiseen, luontoon tai koko maailmankaikkeuteen – riippumatta siitä, määrittyykö tämä suhde uskonnollisesti vai ei.
Tutkimusnäyttö siitä, onko uskonto surussa yksilöä myönteisesti tukeva tekijä, vaihtelee. Surututkimus osoittaa kuitenkin, että uskonnollisissa traditioissa on useita surussa kannattelevia elementtejä, kuten vuosituhansien aikana muotoutuneita kertomuksia, jotka tarjoavat samaistumisen kohteita, elämän merkitystä avaavia opetuksia, rituaaleja sekä yhteisöllisiä tilaisuuksia. Yksilökeskeisessä surukulttuurissa onkin tärkeää pohtia kaikkia mahdollisia keinoja, joiden avulla lapset voivat tulla yhteisön kannattelemiksi, osaksi täysivaltaisia surevien yhteisöjä ja jakamaan kokemuksiaan surun äärellä.
Katsomuskasvatus ja -opetus voivat tarjota välineitä arvioida kriittisesti ihmistä yhtenä lajina sekä tarkastella ekologisen kriisin katsomuksellisia kytköksiä. Luontopedagogiikka puolestaan voi tarjota lasten kuolemaan liittyville pohdinnoille luontevan kontekstin, jossa voidaan emotionaalisesti turvallisella tavalla normalisoida ajatusta kaiken elävän kuolemisesta ja palaamisesta luonnon kiertokulkuun.
Tarvitsemme myös traditioita, jotka kannattelevat ajatusta jatkuvuudesta. Vaikka lapsi tulee nähdä subjektiksi oman katsomuksensa tai spiritualiteettinsa äärellä, aikuisen tehtävänä on olla läsnä, jakaa kokemuksia ja ihmetellä elämän rajallisuutta ja haavoittuvaisuutta yhdessä lapsen kanssa. Kuolema on arvoitus myös aikuisille. Lasten kyky hyödyntää imaginaatiota ja animistista ajattelua voi puolestaan avata luovia tiedollisia väyliä sellaisten kysymysten äärelle, joihin aikuisen on oman lapsuutensa taakse jätettyään usein vaikea päästä käsiksi.
Saila Poulter
Dosentti, vanhempi yliopistonlehtori (uskonnondidaktiikka),
Helsingin yliopisto: Kasvatustieteellinen tiedekunta
Kirjallisuus
Klass D. (2006). Continuing conversation about continuing bonds. Death studies, 30(9), 843–858. https://doi.org/10.1080/07481180600886959
Pihkala, P. (2024). Ecological Sorrow: Types of Grief and Loss in Ecological Grief. Sustainability 2024, 16, 849. https://doi.org/10.3390/ su16020849
Poulter, S., Kurenlahti, E. A., Lipponen, L., Pursi, A., & Sipola, V. (2025). Suomen evankelisluterilaisen kirkon työntekijöiden käsityksiä surevasta lapsesta. Teologinen Aikakauskirja, 130(2), 123-139. https://doi.org/10.62442/ta.146218
Poulter, S. (tulossa). Children’s Grief in a Secular Age: Spiritual Questions in Times of Loss. Teoksessa B. Hyde, L. Gearon, S. Poulter, Y. Matemba, E. Machkintosh, R. Wills, W. Mascitello, & Z. Gross (Toim.), International Handbook of the Religious, Moral and Spiritual Dimensions in Education. Springer.
Pursi, A., Lipponen, L., Poulter, S., & Kurenlahti, E. A. (2024). Emotional Configurations of Grief: Narratives from Childhood. Culture & Psychology. https://doi.org/10.1177/1354067X2412424